On kohtauksia, joiden todistajana hienoluonteinen ihminen ei voi olla — joiden katseleminen on läheistä sukua salakuuntelulle ja vieraiden kirjeiden lukemiselle. Sellaisena pidin nyt sattunutta, minkä vuoksi käännyin ympäri ja poistuin. Mutta St. Eustache katkaisi sen lyhyeen, sillä olin tuskin ehtinyt kolmea askelta, kun hän kovaäänisesti kajahdutti lähtökomennuksen. Kuski empi, sillä tyttö riippui yhä ikkunassa. Mutta toinen komennus, jota tehosti voimakas kirous, poisti hänen epäröintinsä. Hän kiristi ohjaksia, räväytti piiskaansa, ja rämisevät pyörät alkoivat liikkua.
»Varo, lapsi!» kuulin varakreivin huutavan. »Varo! Adieu, mon enfant!»
Roxalanne hypähti taaksepäin ja olisi varmasti kaatunut, sillä vaunujen nykäyksestä hän menetti tasapainonsa, jollen minä olisi rientänyt häntä tukemaan.
En usko hänen tietäneen, kenen kädet häntä kannattivat sinä lyhyenä hetkenä, sillä kauan tukahdutettu tuska oli tehnyt hänet perin lohduttomaksi. Vihdoin hän älysi nojaavansa tuota arvotonta Bardelysiä vastaan, samaa miestä, joka oli lyönyt vetoa kosivansa häntä ja saavansa hänet, joka kavalasti oli tullut hänen luokseen väärällä nimellä, joka oli valehdellut hänelle sillä tavoin, ettei kukaan herrasmies olisi voinut niin valehdella, vannoen rakastavansa häntä, vaikka hän todellisuudessa pyrki vain voittamaan vedon. Kun hän tajusi kaiken sen, valtasi hänet sekunnin ajaksi puistatus; sitten hän tempautui rajusti irti käsistäni, poistui luotani vilkaisemattakaan minuun, nousi linnan portaita ja katosi näkyvistäni.
Kun St. Eustachen seurueen viimeiset miehet ratsastivat ulos portista, annoin palvelijoilleni määräyksen laskeutua satulasta.
XIX
PIITÄ JA TERÄSTÄ
»Mademoiselle suostuu ottamaan teidät vastaan», ilmoitti Anatole vihdoin.
Jo kahdesti hän oli turhaan käynyt puolestani pyytämässä, että Roxalanne puhelisi kanssani ennen poistumistani. Nyt kolmannella kerralla olin käskenyt hänen sanoa, etten hievahtaisi mihinkään Lavédanista, ennenkuin hän olisi suonut minulle sen kunnian, että kuuntelisi minua. Nähtävästi oli uhkaus tehonnut, missä rukouksia oli halveksittu.
Seurasin Anatolea hämärästä eteissalista, jossa olin kävellyt edestakaisin, pengermien ja joen puolella olevaan salonkiin, jossa Roxalanne odotti minua. Hän seisoi huoneen toisessa päässä korkean, avoimen ikkunan ääressä, sillä vaikka silloin olikin jo lokakuun ensimmäinen viikko, oli ilma Languedocissa yhtä lämmintä ja tuoksuista kuin Pariisissa tai Picardiessa kesällä.