»Mademoiselle!» puhuttelin häntä arasti.
»Toivon, monsieur», sanoi hän kääntämättä päätään, »että sanottavanne riittää jossakin määrin perin sopimattoman tungettelemisenne selitykseksi.»
Totisesti! Se ei ollut rohkaisevaa. Katselin hänen vartaloaan, jota korkean ikkunan puitteet melkein kehystivät. Kuinka ryhdikäs ja ylevä hän oli, mutta samalla kuitenkin niin neitseellisen hento! Hän ei suinkaan ollut kookas nainen, mutta hänen sopusuhtainen vartalonsa, hoikkuutensa ja hänen siron päänsä ylväs asento saattoivat hänet näyttämään pitkältä, jollei hän ollut aivan lähellä.
Hänen puhuessaan valtasi minut hetkiseksi heikkous. Olin syöksähtämäisilläni polvilleni hänen eteensä rukoillakseni anteeksiantoa kuin mikäkin katuvainen, paastoava syntinen. Mutta tukahdutin sen halun ajoissa. Sellaiset temput eivät auttaisi minua nyt.
»Sanottavani, mademoiselle», vastasin oltuani vähän aikaa vaiti, »oikeuttaisi pyhimyksen laskeutumaan helvettiin tai pikemminkin, että vertaukseni olisi osuvampi, syntisen tunkeutumaan taivaaseen.»
»Puhukaa sitten nopeasti, monsieur!»
Ja kun sain tällaisen käskyn, sanoin nopeasti:
»Minä rakastan teitä, Roxalanne.»
Hän polkaisi jalkaansa välkkyvään parkettilattiaan ja käännähti puolittain minuun päin, posket punaisina ja huulet vavahdellen suuttumuksesta.
»Sanonette sanottavanne, monsieur», hän pyysi jäykällä äänellä, »ja puhuttuanne poistunette.»