»Mademoiselle, olen sen jo sanonut», selitin, hymyillen suruisesti.
»Oh!» huoahti hän. Sitten hän äkkiä pyörähti katsomaan minua silmiin, äärettömän suuttumuksen ilme silmissään — noissa silmissä, jotka olin nähnyt uneksivina, mutta jotka nyt olivat perin valppaat. »Sitä vartenko te pakotitte minut ottamaan teidät puheilleni, että saisitte valmistaa minulle tämän viimeisen loukkauksen? Teittekö sen pilkataksenne minua — naista, jonka seurassa ei ole ainoatakaan miestä teitä rankaisemaan? Hävetkää, monsieur! Mutta mitäpä muuta olisin voinut teiltä odottaa!»
»Mademoiselle, teette minulle katkeraa vääryyttä —» aloitin.
»En tee teille vähääkään vääryyttä», kivahti hän, mutta pysähtyi sitten tahtomatta joutua väittelyyn kanssani. »Enfin, koska olette puhunut puhuttavanne, niin suvainnette poistua.» Hän osoitti sormellaan ovea
»Mademoiselle, mademoiselle —» aloin taaskin vakavan rukoilevasti.
»Menkää!» keskeytti hän minut kiivaasti, ja silloin hänen äänensä ja eleittensä rajuus melkein muistutti varakreivitärtä. »En tahdo enää kuulla teiltä mitään.»
»Mademoiselle, teidän täytyy», vastasin yhtä lujasti.
»Minä en teitä kuuntele. Puhukaa, jos haluatte. Seinät jäävät kuulijoiksenne.» Hän liikahti ovelle päin, mutta minä suljin häneltä tien. Olin äärimmäisen kohtelias; kumarsin hänelle syvään sijoittuessani hänen tielleen.
»Sitä vielä puuttui — että te tekisitte minulle väkivaltaa!» huudahti hän.
»Jumala minua siitä varjelkoon!»