»No antakaa minun sitten mennä!»
»Kyllä, kun olette ensin kuunnellut minua.»
»En halua kuulla teitä. En välitä mistään, mitä teillä voi olla minulle sanomista. Oi, monsieur, jos teillä on aavistustakaan kohteliaisuudesta ja säädyllisyydestä, jos vaaditte, ettei teitä pidetä pelkkänä mauvais sujetina, niin pyydän teitä kunnioittamaan tuskaani. Olitte itse näkemässä, kun isäni vangittiin. Nyt ei ole sopiva aika tällaisille kohtauksille, jollaista te koetatte järjestää.»
»Suokaa anteeksi! Juuri tällaisena aikana tarvitsette te sitä lohdutusta ja tukea, jota vain rakastamanne mies voi teille antaa.»
»Rakastamani mies?» kertasi hän, ja hänen vielä äsken punehtuneet kasvonsa kävivät kalpeiksi. Hän loi katseensa maahan, kohotti sen taaskin ja suuntasi minuun syvät, siniset silmänsä. »Minusta tuntuu, monsieur», sanoi hän hampaittensa välitse, »että teidän julkeutenne on suorastaan uskomaton.»
»Voitteko kieltää sen?» huusin. »Voitteko väittää, ettette rakasta minua? Jos voitte, niin — silloinhan valehtelitte minulle kolme päivää sitten Toulousessa!»
Se sattui häneen pahasti — niin pahasti, että hän unohti vakavan päätöksensä olla kuuntelematta minua, olla alentumatta väittelemään kanssani.
»Jos kohta minä hetkellisessä heikkoudessani, tietämättä, kuka oikeastaan olette, myönsin jotakin sellaista, jos minulla silloin oli teitä kohtaan sellaisia tunteita, niin senjälkeen, monsieur, ovat tapahtumat paljastaneet teidät kokonaan toiseksi mieheksi; olen saanut tietää sellaista, mikä on perinpohjin tukahduttanut silloin tunnustamani rakkauden. Nyt, monsieur, olette kai tyytyväinen ja sallitte minun mennä?» Viimeiset sanat hän lausui entiseen ylimielisen käskevään tapaansa, harmitellen jo sitä, että oli taipunut niin pitkälle.
»Olen saanut varmuuden, mademoiselle», vastasin karkeasti, »ettette puhunut totta kolme päivää takaperin. Ette ole koskaan rakastanut minua. Teidät petti sääli; teitä pakotti häpeä — häpeä siitä, että olitte näytellyt Delilan osaa ja kavaltanut minut. Nyt, mademoiselle, saatte mennä.»
Astuin syrjään varmana siitä, että niin totta kuin hän oli nainen hän ei menisi. Eikä hän mennytkään. Vieläpä hän peräytyikin askelen. Hänen huulensa vavahtelivat. Mutta pian hän sai takaisin itsehillintänsä. Hänen äitinsä olisi voinut sanoa hänelle, että hän oli hupsu ryhtyessään tällaiseen kaksintaisteluun minun kanssani — minun, joka olin karaistunut sadoissa lemmenleikeissä. Mutta vaikken epäilekään sitä, että se oli hänen ensimmäinen tämäntapainen ottelunsa, oli hän yhtä kaikki enemmänkin kuin vertaiseni, kuten hänen seuraavat sanansa osoittivat.