»Pahaksi onneksi», jatkoin, »näytti minusta aina, ettei vielä ollut tullut oikea aika tai että jo oli liian myöhäistä. Mutta niin pian kun pääsin jälleen vapaaksi, oli ensimmäinen ajatukseni tehdä se. Niin kauan kun se veto oli olemassa, en voinut pyytää teitä vaimokseni, jollen tahtonut, että näyttäisi siltä kuin ajaisin alkuperäisiä aikomuksiani, joiden tähden minun oli kosittava teitä ja joiden tähden saavuin Languedociin. Ensimmäinen tehtäväni oli sen vuoksi etsiä käsiini Chatellerault ja luovuttaa hänelle kirjallisesti Picardiessa olevat tilukseni, suurin osa — verrattomasti suurin osa — koko omaisuudestani. Toinen tehtäväni oli lähteä teidän luoksenne Hotel de l'Epéehen.
— Vihdoinkin voin lähestyä teitä puhtain käsin; voin tunnustaa, mitä olin tehnyt; ja koska minusta tuntui, että olin sovittanut kaikki mahdollisimman hyvin, luotin onnistuvani. Mutta voi! Tulin liian myöhään. Majatalon ovella kohtasin teidät, kun te poistuitte sieltä. Lörpöttelevän taloudenhoitajani suusta olitte te jo saanut tietää, minkälaiseen kauppaan Bardelys oli ryhtynyt. Olitte saanut tietää, kuka olin, ja luulitte saaneenne tietää, miksi teitä kosin. Sen mukaisesti te ette voinut muuta kuin halveksia minua.»
Hän oli vaipunut tuoliin. Hänen kätensä olivat raukeasti ristissä, katse oli maahan luotu, posket kalpeat. Mutta hänen rintansa kiivas nouseminen ja laskeminen ilmaisi minulle, että sanani olivat vaikuttaneet häneen. »Ettekö tiedä mitään siitä sopimuksesta, jonka tein Chatelleraultin kanssa?» kysyi hän, ja minusta tuntui, että hänen äänessään värähti kärsimys.
»Chatellerault oli petturi! Ei yksikään kunniallinen mies koko Ranskassa olisi pitänyt sen vedon maksamista velvollisuutenaan. Minä suoritin sen, en senvuoksi, että olisin katsonut sen velvollisuudekseni; vaan senvuoksi, että siten voin antaa teille parhaan todistuksen vilpittömyydestäni.»
»Olkoon se kuinka tahansa», sanoi Roxalanne. »Minä annoin hänelle sanani — että menen hänen kanssaan naimisiin, jos hän vapauttaa teidät.»
»Se lupaus ei ole sitova, sillä silloin kun sen annoitte, olin minä jo vapaana. Sitäpaitsi on Chatellerault nyt kuollut — tai ainakin hyvin lähellä kuolemaa.»
»Kuollut?» kertasi hän, katsahtaen minuun.
»Niin, kuollut. Me taistelimme —» Heikko, äkillistä halveksivaa ymmärtämystä osoittava hymy välähti valonsäteen tavoin tuokioksi hänen kasvoilleen. »Pardieu! huudahdin. »Siinä teette minua kohtaan väärin. Hän ei kaatunut minun kädestäni. Kaksintaistelu ei tapahtunut minun aloitteestani.» Sitten kerroin hänelle koko jutun yksityiskohtaisesti, ilmoittaen samalla, ettei vapauttamiseni millään tavoin johtunut Chatelleraultin toiminnasta ja että kuningas olisi rangaissut häntä hyvin ankarasti, koska hän oli koettanut saada minut oikeusmurhan uhriksi, jollei hän olisi vapauttanut kuningasta siitä vaivasta syöksymällä itse miekkaansa.
Kun lopetin kertomukseni, syntyi hiljaisuus. Roxalanne istui yhä paikallaan ja näytti miettivän.
»Kuinka saatoitte antautua sellaisen sopimuksen tekoon?» oli hänen seuraava kysymyksensä.