»Kuinka, tosiaankin?» kysäisin vuorostani. »Äidiltänne olette jonkun verran kuullut Bardelysin maineesta. Olin huoleton ihminen, kyllästynyt kaikkeen siihen loistoon, mitä elämä voi tarjota, sen kaikki ylellisyys tympäisi minua. Oliko ihmeellistä, että annoin narrata itseni tähän juttuun? Sehän lupasi kiihoitusta, uutuutta, vaikeuksia tielläni, jota olin — voi! — aina pitänyt liian sileänä — sillä Chatellerault selitti perustavansa arvelunsa siitä, etten voittaisi teitä omakseni, etupäässä teidän väitettyyn kylmyyteenne.
— Eivätkä myöskään liian hienotuntoiset arvelut vaivanneet minua. En vähääkään salaile heikkouksiani, mutta älkää moittiko minua liian ankarasti! Jos saisitte nähdä hienoja pariisilaisneitosiamme, kuunnella heidän periaatteitaan ja läheisesti tutustua heidän elämäänsä, ette lainkaan ihmettelisi minua. En ollut milloinkaan tuntenut muita naisia kuin heidät. Sinä iltana, jolloin saavuin Lavédaniin, huikaisi minua teidän suloutenne, teidän puhtaan viattomuutenne, teidän melkein lapsellisen hyveellisyytenne uutuus. Siitä ensi hetkestä asti olen ollut orjanne. Senjälkeen olin puutarhassanne päivän toisensa jälkeen. Ja onko kummallista, että ollessani täällä, tässä vanhassa languedocilaisessa puutarhassa teidän ja ruusujenne seurassa, minunkin sydämeeni hiipi hieman teidän ja ruusujenne puhtautta ja suloutta, puhdistaen sitä? Oi, mademoiselle!» Astuin aivan hänen eteensä ja olisin polvistunut rukoilemaan, jollei hän' olisi estänyt minua.
»Monsieur», keskeytti hän minut, »kiusaamme itseämme turhaan. Tämä voi loppua vain yhdellä tavoin.» Hänen äänensävynsä oli kylmä, mutta tiesin, että kylmyys oli teennäinen — muutoin hän ei olisi sanonut »kiusaamme itseämme.» Se ei suinkaan laimentanut intoani, vaan antoi sille uutta virikettä.
»Se on totta, mademoiselle», huudahdin melkein voitonriemuisesti. »Se voi päättyä vain yhdellä tavoin!»
Hän käsitti ajatukseni, ja hänen otsansa meni entistä syvempiin ryppyihin. Olin nähtävästi liian hätäinen. »Olisi parasta, että kaikki loppuisi nyt, monsieur. Meitä erottamassa on liian paljon. Te löitte vetoa saadaksenne minut vaimoksenne.» Häntä puistatti, »Sitä en voi ikinä unohtaa.»
»Mademoiselle», intin jyrkästi vastaan, »en lyönyt.»
»Mitä?» Hän pidätti henkeään. »Ettekö lyönyt?»
»En», jatkoin rohkeasti »En lyönyt vetoa siitä, että voittaisin teidät, vaan erään neiti de Lavédanin, jota en tuntenut — en teitä, en.»
Hän hymyili hieman halveksivasti. »Esittämänne erotus on perin hieno — liian hieno minusta, monsieur.»
»Rukoilen teitä olemaan järkevä, ajattelemaan järkevästi.»