»Enkö ole järkevä? Enkö ajattele? Mutta on niin paljon ajattelemista!» Hän huokaisi. »Jatkoitte liian kauan valheellista esiintymistänne.» Hän ojensi kätensä. »Adieu, monsieur!»
Vilkaisin ensin hänen kättään ja sitten hänen kasvojaan. Hänen käyttäytymisensä alkoi raivostuttaa minua, sillä näin, ettei hän vastustanut ainoastaan minua, vaan myöskin itseään. Hänen sydäntään kalvoi yhä epäilys. Hän tiesi — tai hänen olisi pitänyt tietää — ettei enää olisi pitänyt olla sijaa epäilykselle, mutta itsepäisesti hän antoi sen vaivata itseään edelleen.
»Roxalanne, en tullut Lavédaniin sanomaan teille jäähyväisiä. Tulin kuulemaan teiltä tervetuliaiset enkä lähtökäskyä.»
»Mutta muuta en voi teille antaa kuin lähtökäskyn. Ettekö tahdo tarttua käteeni? Emmekö voi erota ystävinä?»
»Emme; emme voi, sillä emme eroa lainkaan.»
Tuntui siltä kuin olisi päättäväisyyteni teräs kalahtanut hänen sisunsa piikiveen. Hän katsoi minua hetkisen silmiin, kohottaen moittivasti kulmakarvojaan; sitten hän huoahti, kohautti toista olkaansa, pyörähti kantapäällään ympäri ja lähti ovea kohti.
»Anatole tuo teille virvokkeita, ennenkuin poistutte», virkkoi hän hyvin kohteliaasti ja muodollisesti.
Silloin iskin pöytään viimeisen korttini. Olinko turhaan heittänyt omaisuuteni menemään? Jollei hän antaudu, niin jumal'auta, minä pakotan hänet myymään itsensä. Eikä se teko minua ollenkaan hävettänyt, sillä siten pelastin hänet sekä itseni viettämästä onnetonta elämää.
»Roxalanne!» huusin. Ääneni käskevä sävy sai hänet pysähtymään— kenties vastoin hänen nimenomaista tahtoaan.
»Monsieur?» äänsi hän hyvin empivästi. »Tiedättekö, mitä olette tekemäisillänne?»