»Kyllä toki — täydellisesti.»
»Pardieu, te ette tiedä. Minä sanon sen teille. Olette lähettämäisillänne isänne mestauslavalle.»
Hän kävi harmaan kalpeaksi, hänen jalkansa näyttivät huojuvan, ja hän nojautui oven pielukseen. Sitten hän tuijotti minuun, silmät kauhusta levällään.
»Se ei ole totta», väitti hän, mutta ilman vakaumuksen pontta. »Hänen henkensä ei ole vaarassa. Häntä vastaan ei voida todistaa mitään. Herra de St. Eustache ei löytänyt täältä minkäänlaisia todistuksia — ei ainoatakaan.»
»Mutta herra de St Eustache puhuu; ja se seikka — se merkityksellinen seikka — ettei isänne tarttunut aseisiin kuninkaan puolesta, antaa jonkun verran tukea chevalierin syytökselle. Toulousessa ei nykyisin olla turhantarkkoja. Muistakaa, kuinka olisi käynyt minulle, jollei kuningas olisi saapunut parhaaseen aikaan!»
Se tehosi häneen. Hänen voimiensa viimeisetkin rippeet lamaantuivat Ankara nyyhkytys pani hänet vavahtelemaan, sitten hän peitti kasvonsa käsillään ja rukoili: »Taivaallinen äiti, armahda minua! Oi, niin ei voi olla, ei voi!»
»Niin voi käydä, niin käy, niin totta kuin Jumala elää, niin käy, jos pysytte järjettömällä kannallanne.»
»Monsieur, sääliä!»
»Kyllä, sittenkun te suvaitsette näyttää minulle esimerkkiä osoittamalla sääliä minua kohtaan. Jos olenkin rikkonut, niin olen myöskin sovittanut. Mutta se kysymys on nyt loppuun käsitelty; siihen kajoaminen olisi turhaa. Huomatkaa, Roxalanne: on yksi asia — vain yksi asia koko Ranskassa — joka voi pelastaa isänne.»
»Ja se on, monsieur?» tiedusti hän, pidättäen henkeään.