»Minun sanani St. Eustachen sanan vastapainona, kun selitän hänen majesteetilleen, ettei isänne valtiopetosta voida pitää todistettuna St. Eustachen syytöksen perustuksella, kun ilmoitan kuninkaalle, mitä tästä herrasmiehestä tiedän.»
»Lähdettehän, monsieur?» rukoili hän. »Oi, pelastattehan hänet! Mon Dieu, kun ajattelen, kuinka paljon aikaa olemme tuhlanneet täällä, te ja minä, sillä aikaa kun häntä viedään mestauslavalle! Oi, en aavistanut, että hän on niin suuressa vaarassa! Hänen vangitsemisensa teki minut lohduttomaksi; ajattelin hänen saavan muutamia kuukausia vankeutta, mahdollisesti. Mutta että hänen pitäisi kuolla —! Herra de Bardelys, pelastattehan hänet! Sanokaa, teettehän sen minun tähteni!»
Nyt hän oli polvillaan edessäni, syleillen saappaitani; hänen katseensa, josta kuvastui rukous — hyvä Jumala, millainen rukous! — oli suunnattu silmiini.
»Nouskaa ylös, mademoiselle, pyydän», kehoitin rauhallisesti, vaikka mieleni ei suinkaan ollut tyyni, »Tuo on ihan tarpeetonta. Olkaamme levollisia. Isäänne ei vaara uhkaa niin nopeasti Meillä on vielä aikaa joitakuita päiviä — kenties kolme, neljä.»
Nostin lempeästi hänet pystyyn ja talutin hänet tuolille istumaan. Mieleni teki kovasti pidellä häntä käsivarsieni varassa, Mutta sellaista etua en voinut ottaa hänen tuskastaan. Omituista hienotuntoisuutta, arvelette te kenties, kun halveksien nauratte minulle. Mahdollisesti on teillä oikeus nauraa minulle — mutta aivan oikeassa ette sittenkään ole.
»Menettehän Toulouseen, monsieur?» pyysi hän Kävelin kerran edestakaisin lattialla, pysähdyin sitten hänen eteensä ja vastasin:
»Kyllä, minä menen.»
Hänen silmiensä kiitollinen ilme koski minuun kipeästi, sillä lauseeni oli vielä kesken.
»Minä menen», ehätin jatkamaan, »kun te olette luvannut tulla vaimokseni.»
Ilo häipyi hänen kasvoiltaan. Hän silmäili minua vähän aikaa, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt.