»Se on tapani, mademoiselle — kuten Chatelleraultin juttu todistaa.»
Hän vavahti kuullessaan kreiviä mainittavan. Se johti hänen mieleensä sen toisen, aivan samanlaisen sopimuksen, jonka hän oli tehnyt kolme päivää sitten. Sanoinko aivan samanlaisen? Ei, ei aivan.
»Minä — minä lupaan tulla vaimoksenne», sanoi hän, äänen pyrkiessä takertumaan hänen kurkkuunsa, »milloin te vain haluatte, senjälkeen kun isäni on vapautettu.»
Kumarsin. »Minä lähden heti matkaan.»
Ja kenties tuntematta häpeää, kenties tuntematta — kukapa voi sanoa mitä tunteita? — käännyin ympäri virkkamatta mitään muuta ja poistuin hänen luotaan.
XX
BLAGNACIN SALAMURHAAJAT
Olin iloinen ollessani jälleen ulkoilmassa — hilpeänä liikkeestä ratsastaessani uljaan seurueeni etunenässä pitkin Garonnen rantaa kultaisissa syysväreissä komeilevien puiden varjossa.
Olin jossakin määrin äkeissäni itseäni kohtaan, sentähden että olin käynyt sellaista kauppaa Roxalannen kanssa, ja jossakin määrin harmissani hänelle, koska hän oli itsepäisyydellään pakottanut minut siihen. Olinpa minä, kautta sieluni autuuden, soma herrasmies; olin haukkunut Chatelleraultia roistoksi, vaikka hän ei ollut tehnyt sen pahempaa, kuin nyt itse olin tehnyt! Mutta oliko asia sittenkään niin? Ei, vakuuttelin itselleni, se ei ollut niin. Tuhat kertaa ei! Minä olin menetellyt niin yhtä paljon voittaakseni Roxalannen itselleni kuin saadakseni hänet selviämään järjettömyydestään. Tulevaisuudessa hän kiittäisi minua tylyydestäni, jota hän nyt kenties piti oikeuden ja kohtuuden loukkaamisena.
Aikomukseni oli ollut vaihtaa ratsuja Grénadessa ja jatkaa sitten matkaa sekä saapua Toulouseen joko samana iltana tai varhain seuraavana aamuna. Mutta Grénadessa ei ollut saatavissa hevosia enempää kuin kolme, ja niinpä minä jätin seurueestani suuremman osan sinne ja lähdin edelleen vain Gillesin ja Antoinen saattamana. Tuli pimeä paljoa ennen kuin ennätimme Lespinasseen ja sen mukana ruma ilma. Alkoi tuulla lännestä, tuuli yltyi rajuksi myrskyksi, johon yhtyi niin rankka, purevan kylmä sade, jollaisessa en koskaan ollut joutunut ratsastamaan. Lespinassen ja Fenouilletin välillä on tie usein hyvin alava, ja sellaisissa kohdissa meistä aina tuntui, kuin olisimme ratsastaneet tulvavedessä, ratsujemme pärskytellessä vuohisia myöten mudassa.