Antoine valitteli ähkymällä; Gilles murisi peittelemättä, mennen niin pitkälle, että ratsastaessamme Fenouilletin huonosti kivitettyjä, veden peittämiä katuja pyysi minua pysähtymään sinne. Mutta päätökseni oli horjumaton. Olin likomärkä, kastuneet vaatteeni riippuivat tiukasti ympärilläni, ja olin läpeensä viluinen, mutta siitä huolimatta purin yhteen kalisevat hampaani ja vannoin, ettemme nukkuisi ennenkuin Toulousessa.
Mutta kaitselmus antoi ratsuni kompastua puolen penikulman päässä Blagnacista, ja se oli ajettu niin lopen uuvuksiin, ettei sillä voinut ratsastaa enää pitemmälle.
Miesteni hevoset eivät olleet paljoakaan paremmassa kunnossa, ja niin täytyi minun rajattomaksi harmikseni tunnustaa kärsineeni tappion ja suostua lepäämään loppuyön Blagnacissa. Eikähän sillä oikeastaan ollut juuri mitään väliä. Parin tunnin ratsastuksen jälkeen olisimme seuraavana aamuna Toulousessa, ja me lähtisimme liikkeelle hyvissä ajoin.
Käskin Gillesin nousta satulasta — hänen valituksensa olivat olleet äänekkäämmät — ja seuraamaan meitä jalkaisin, tuoden ratsuni Auberge de l'Étoileen Blagnaciin, jossa me odottaisimme häntä. Sitten nousin hänen nääntyneen hevosensa selkään ja Antoinen — viimeisen seuralaiseni — saattamana ratsastin Blagnaciin, pysähtyen »Tähden» kilven kohdalle.
Koputin raipallani ovea ja sainkin kolkuttaa lujasti, jos mielin saada sen kuulumaan tuulessa, joka vinkui ja ulvoi ahtaan kadun räystäskouruissa. Mutta näytti melkein siltä, että oli odotettu jotakuta, sillä tuskin olin lakannut kolkuttamasta, kun ovi avautui ja sen takana seisoi isäntä, suojaten kädellään kynttilää. Hetkisen näin sen valossa hänen punertavat, vaaleapartaiset kasvonsa; sitten tuulenpuuska sammutti sen.
»Diable!» sadatteli hän »Ilkeä yö matkustajille», lisäsi hän sitten. »Olette myöhään liikkeellä, monsieur.»
»Olette erinomaisen harkitseva mies, herra isäntä», ärähdin suuttuneesti työntäen hänet syrjään ja astuen käytävään. »Aiotteko pitää minua sateessa aamuun saakka pohtiessanne sitä, kuinka myöhään ratsastan? Onko tallirenkinne makuulla? Huolehtikaa sitten itse noista hevosista! Senjälkeen antakaa minulle ruokaa — minulle ja palvelijalleni — ja vuode kummallekin!»
»Minulla on vain yksi huone, monsieur» vastasi hän kunnioittavasti. »Te saatte sen, ja palvelijanne saa maata heinäylisillä.»
»Palvelijani nukkuu minun huoneessani, jos teillä on vain yksi. Laittakaa hänelle vuode lattialle! Voiko tänä yönä jättää koiraakaan heinäparvelle? Jälkeenpäin saapuu toinen palvelijani. Hän on täällä muutamien minuuttien kuluttua. Teidän on hankittava tilaa hänellekin — käytävään oveni edustalle, jollei mukavampaa paikkaa ole.»
»Mutta, monsieur —» alkoi hän, vastustellen.