»Tuuli kai», vastasin välinpitämättömästi. Vastaukseni tuntui rauhoittavan häntä, sillä hän äänsi:
»Ah, niin — tuuli», lähtien sitten eteenpäin.
Vaikka en olekaan arka enkä taipuvainen aiheettomasti aavistelemaan vaaraa, alkoi tämä »Tähti» majatalo, totta puhuen, vaivata hermojani. Jos minulta olisi kysytty, olisin tuskin voinut selittää sen syytä, istuessani isännän poistuttua vuoteeni reunalla ja ajatellessani sitä. Syynä ei ollut mikään tullessani sattuneista mitättömistä tapauksista, vaan luullakseni ne kaikki yhdessä. Ensinnäkin oli isäntä halunnut eristää minut palvelijoistani ehdottamalla, että he nukkuisivat heinäylisillä. Se oli ilmeisesti tarpeetonta, koska hän kerran suostui muuttamaan arkihuoneensa makuuhuoneeksi. Sitten hän oli ilmeisesti ilostunut, kun minä, ensin ilmoitettuani tahtovani toisen heistä nukkumaan huoneeseeni ja toisen käytävään oveni viereen, suostuin siihen, että he saivat viettää yönsä alhaalla. Lisäksi tuli kahden ilkeännäköisen hirtehisen läsnäolo, yritys viedä pois miekkani ja lopuksi oven narahdus sekä isännän hätääntynyt ilme.
Mitä se oli?
Nousin äkkiä pystyyn. Oliko mielikuvitukseni, joka yhä harhaili, viimeksimainitun sattuman ympärillä, narrannut minut luulemaan, että taaskin ovi narahti? Kuuntelin, mutta kaikki oli hiljaista, eikä kuulunut muuta kuin arkihuoneesta kantautuva äänten sorina. Kuten olin portaissa vakuuttanut isännälle, vakuuttelin nyt itselleni, että se johtui tuulesta, että kenties myrsky heilutteli majatalon nimikilpeä.
Mutta kun sitten olin jo melkein herjennyt epäilemästä, kun oli alkamaisillani riisua vielä ylläni olevia vaatteita, näin sellaista, mikä sai minut kiittämään taivasta siitä, etten ollut sallinut isännän viedä pois säilääni. Katselin ovea ja näin säpin hitaasti kohoavan. Se ei ollut näköharha; järkeni oli selvä ja näköni terävä; ei ollut vähääkään syytä pelätä, että näin olemattomia. Hiivin varovasti sängyn päädylle, johon olin ripustanut miekkani kantimestaan, ja vedin sen meluttomasti tupestaan. Ovi työnnettiin auki ja erotin hiipivästi lähestyviä askelia. Oven takaa työntyi huoneeseen paljas jalka ja sekunnin ajan arvelin naulata sen säilälläni lattiaan; sitten seurasi sääri ja reisi sekä puolipukimissa oleva vartalo, jolla oli — Rodenardin kasvot.
»Mitä hittoa —» aloitin. Mutta kuullessaan ääneni hän kävi hyvin hätääntyneen näköiseksi.
»St!» hän kuiskasi, vieden sormen huulilleen. »Olkaa taivaan tähden hiljaa, monseigneur!»
Hän sulki oven äänettömästi ja nilkutti sitten luokseni varovasti, vaikka tuskallisesti.
»Teidän murhaamistanne suunnitellaan, monseigneur», hän kuiskasi.