Aukaisin oven, ja kun Ganymedes oli tottelevaisesti pujahtanut ohitseni ja kadonnut käytävään, huusin:
»Herra isäntä! Hoi, Gilles!»
»Monsieur?» vastasi isäntä.
»Monseigneur?» kuului Gillesin ääni, ja alhaalla syntyi liikettä.
»Onko jossakin vika?» kysäisi isäntä ja hänen äänessään oli huolestunut sointu.
»Vika?» kertasin kärtyisesti teeskennellyllä äänellä. »Pardieu! Pitääkö minun itseni riisuutua, samalla kun nuo palvelijalaiskurit kuorsaavat allani? Tule heti ylös, Gilles! Ja», lisäsin ikäänkuin mielijohtumasta, »sinun olisi parasta nukkua täällä huoneessani.»
»Heti paikalla, monseigneur», vastasi hän, mutta hänen äänessään oli hieno hämmästyksen väre, sillä voimakas, kömpelö Gilles ei ollut koskaan sitä ennen joutunut auttamaan minua pukeutuessani tai riisuutuessani.
Isäntä jupisi jotakin, ja kuulin Gillesin vastaavan kuiskaamalla.
Sitten portaat narahtelivat hänen raskaista askelistaan.
Hänen saavuttuaan selitin hänelle puolellakymmenellä sanalla, mitä oli tekeillä. Vastaukseksi hän karkeasti kiroten kertoi, että isäntä oli sekoittanut hänelle tuopin hehkuviiniä, jota hän nyt varmasti luuli myrkytetyksi. Käskin hänen mennä alas noutamaan viinin ja sanomaan isännälle, että minäkin pidin siitä.
»Entä Antoine?» tiedusti hän. »He nukuttavat hänet.»