»Minua varten», sanoi kuningas, »eivät nämä todistukset olisi tarpeen. Sananne, paras Marcel, olisi riittänyt. Mutta kenties on hyvä, että olette hankkinut ne oikeusistuinten varalle. Sitäpaitsi ne ovat arvokkaana lisätodistuksena herra de St. Eustachea vastaan valtiopetoksesta esittämällenne syytökselle.»
Seisoimme — ainakin La Fosse ja minä seisoimme, Ludvig kolmastoista istui — eräässä Toulousen palatsin huoneessa, johon olin päässyt hänen majesteettinsa puheille. La Fosse oli siellä, koska kuningas tuntui alkaneen pitää hänestä eikä Toulouseen saavuttuaan osannut olla ilman hänen seuraansa.
»Pidän huolta siitä», jatkoi Ludvig, »että ystävänne chevalier vangitaan heti paikalla, ja yhtä paljon hänen yrityksestään murhata teidät kuin hänen poliittisten mielipiteittensä epävakaisuudesta on lakia käytettävä häntä kohtaan — jyrkästi.» Hän huoahti. »Minusta tuntuu aina tuskalliselta ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin hänen laatuisiaan ihmisiä vastaan. Pään riistäminen hullulta näyttää liialliselta velvollisuusintoilulta.»
Taivutin päätäni ja hymyilin hänen leikinlaskulleen. Ludvig Oikeamielinen suvaitsi harvoin puhua pilaa, ja silloinkin hänen huumorinsa muistutti huumoria yhtä paljon kuin vesi viiniä. Mutta kun hallitsija laskee leikkiä, niin jokainen viisas mies, jolla on suosionosoitus pyydettävänä tai joka haluaa saada paikan tahi säilyttää paikkansa hovissa, hymyilee, vaikkapa hallitsijan kömpelön pilan sopimattomuus olisi pikemminkin omiaan aiheuttamaan surua.
»Luonto tarvitsee joskus pientä apua», rohkeni La Fosse viisastella kuninkaan tuolin takaa. »Tämä St. Eustache on eräänlainen Pandoran lipas, joka on hyvä sulkea ennenkuin —»
»Menkää hiiteen!» murahti kuningas. »Me emme laske nyt leikkiä. Meidän on jaettava oikeutta.»
»Ah! Oikeus», jupisi La Fosse, »olen nähnyt kuvia siitä naisesta. Hän peittää siteellä silmänsä, mutta ei ole niin varovainen ruumiinsa muihin sulopuoliin nähden.»
Hänen majesteettinsa punehtui. Hän oli ennen kaikkea puhdasmielinen mies, siveä kuin nunna. Ympäristössään vallitsevaa siveettömyyttä hän tavallisesti ei tahtonut kuulla eikä nähdä, kunnes sen remu ja melu kävivät niin voimakkaiksi, ettei hän enää voinut pysyä siihen nähden sokeana eikä kuurona.
»Herra de La Fosse», virkkoi hän ankarasti, »te väsytätte minua, ja kun ihmiset rasittavat minua, lähetän heidät pois — mikä on yhtenä syynä siihen, että tavallisesti olen niin paljon yksin. Pyydän teitä silmäilemään tuota metsästyskirjaa, niin että voitte selostaa minulle siitä saamanne vaikutelman, kun olen lopettanut puheluni herra de Bardelysin kanssa.»
La Fosse peräytyi nöyränä, mutta joutumatta hämilleen, siirtyi ikkunan luona olevan pöydän ääreen ja avasi kirjan, jota Ludvig oli osoittanut.