»Voinko tietää, mitä hänellä on omallatunnollaan?» huomautin, yhä kierrellen. »Kuinka voisin antaa sanani sellaisesta asiasta? Ah, sire, turhaan ei teitä nimitetä Ludvig Oikeamieliseksi», jatkoin, turvautuen imarteluun ja käyttäen hänen omaa mielilausettaan. »Te ette voi sallia, että sellainen mies, jota vastaan ei ole todistuksen hiventäkään, tuomitaan vankeuteen.»
»Eikö sitten ole?» Virkkoi hän, mutta hänen äänensä kävi lauhemmaksi.
Hän oli luvannut itselleen, että historiassa hänet tunnettaisiin
Ludvig Oikeamielisenä, eikä hän tekisi mitään, mikä saattaisi panna
epäiltäväksi hänen oikeutensa tähän ylvääseen nimitykseen. »Onhan St.
Eustachen todistus!»
»Suostuisiko teidän majesteettinne hirtättämään koiraakaan tuon kaksinkertaisen petturin sanojen nojalla?»
»Hm. Olette etevä asianajaja, Marcel. Te kartatte kysymyksiin vastaamista; vältätte kysymykset vastakysymyksillä.» Hän näytti puhelevan enemmän itsekseen kuin minulle. »Olette esimerkiksi paljoa parempi asianajaja kuin varakreivin vaimo. Hän vastaa kysymyksiin, ja hänellä on sisu — Ciel! minkälainen sisu!»
»Oletteko nähnyt varakreivittären?» huudahdin ja mieleni jähmettyi pahoista aavistuksista, sillä tunsinhan kuinka vapaasti tuo nainen saattoi käytellä kieltään.
»Nähnyt hänet?» kertasi hän kärtyisesti. »Olen nähnyt hänet, kuullut häntä ja melkeinpä koskettanut häntä. Tämän huoneen ilma aaltoilee vieläkin levottomasti hänen käyntinsä johdosta Hän oli täällä tunti sitten.»
»Ja tuntui siltä», lepersi La Fosse metsästyskirjansa äärestä, »kuin olisivat kaikki kolme Acheronin tytärtä lähteneet Pluton valtakunnasta ja ruumiillistuneet tähän yhteen naiseen.»
»En olisi ottanut häntä vastaan», jatkoi kuningas, ikäänkuin La Fosse ei olisikaan puhunut, »mutta hänpä ei alistunutkaan estelyihin. Kuulin hänen sadattelevan etuhuoneessa, kun epäsin häneltä puheillepääsön; ovelta kuului hälyä; se tyrkättiin auki, ja vartioiva kaartilainen lennähti huoneeseeni, ikäänkuin hän olisi ollut kääpiö. Dieu! Koko sinä aikana, jonka olen ollut Ranskan kuninkaana, ei ympärilläni ole ollut sellaista hälinää. Hän on vahva nainen, Marcel — pyhimykset teitä suojatkoot, kun hänestä tulee anoppinne. Koko Ranskassa, sen vannon, ei ole mitään vankempaa kuin hänen käsivartensa paitsi hänen kielensä. Mutta hän on hupsu.»
»Mitä hän sanoi, sire?» tiedustin huolissani.
»Sanoi? Hän vannoi — Ciel! kuinka hän vannoi! Hän ei jättänyt rauhaan ainoatakaan almanakan pyhimystä. Hän kiskoi ne kaikki vuoronperään haudoistaan todistamaan sanojensa todenperäisyyttä.»