»Nimittäin —»
»Että hänen puolisonsa oli pahin petturi, mitä helvetissä on, mutta että hän oli typerä, järjetön mies, jota ei voida pitää vastuunalaisena teoistaan, ja että hän vain mielettömyytensä tähden on joutunut harhateille. Niillä perusteilla hän pyysi minua antamaan hänelle anteeksi ja päästämään hänet vapaaksi. Kun vastasin hänelle, että hänen miehensä asia tulee oikeuden käsiteltäväksi ja että hänen vapauttamisestaan on varsin vähän toiveita, ilmoitti hän minulle itsestäni sellaisia seikkoja, joista minä itserakkaudessani — kiitos siitä teille, minua ympäröineille imartelijoille — en ollut uneksinutkaan.
— Hän nimitteli minua rumaksi, hapannaamaiseksi ja rujomuotoiseksi, papin talutusnuorassa kulkevaksi hupakoksi; olin kokonaan toisenlainen kuin veljeni, joka — niin hän vakuutti minulle — on ritarillisuuden ja miehisten hyveiden perikuva. Hän lupasi minulle, ettei taivas ikinä ota vastaan sieluani, vaikka lukisin rukouksiani tästä hetkestä tuomiopäivään saakka, ja ennusti, että olen tervetullut kadotettujen joukkoon, kun hetkeni lyö. En tiedä, mitä kaikkea muuta hän olisi minulle ennustanut. Hän alkoi uutuudestaan huolimatta lopulta väsyttää minua, ja minä lähetin hänet tiehensä — se on», hän lisäsi, »määräsin neljä muskettisotilasta kantamaan hänet pois. Jumala teitä armahtakoon, Marcel, kun teistä tulee hänen tyttärensä aviomies!»
Mutta minua ei hänen leikillisyytensä voinut temmata mukaansa. Tämä nainen, joka ei kyennyt hillitsemään kiihkoaan eikä kieltään, oli tuhonnut kaikki.
»Minusta ei ole lainkaan todennäköistä, että minusta tulee hänen tyttärensä puoliso», vastasin surullisena.
Kuningas katsahti minuun ja purskahti nauruun.
»Polvillenne sitten», hän huudahti, »ja kiittäkää taivasta!»
Mutta minä pudistin päätäni perin vakavana
»Teidän majesteetistanne se on hupaisa ilveily», virkoin, »mutta minusta, helas, se on paljoa pikemmin murhenäytelmä.»
»No, no, Marcel», torjui hän, »enkö saa edes vähän nauraa? Ranskan kuninkaana oleminen tekee ihmisen niin surumieliseksi! Kertokaa minulle huolenne!»