Sen valossa näimme säälittävän näyn rakennuksen nurkassa. Siellä virui oljilla varsin nuori, pitkä ja voimakasrakenteinen mies. Hän oli täysissä pukimissa, pitkävartiset ratsastussaappaat jalassa. Asetakki riippui hänen yllään niin löyhästi, että näytti siltä kuin hän olisi koettanut riisua varustuksiaan, mutta uupunut kesken.
Ei tarvinnut olla terävä-älyinen arvatakseen, että edessämme oli yksi eilispäivänä tappiolle joutuneita sotureita, mies, joka oli ponnistanut viimeiset voimansa ja ryöminyt tänne saadakseen kuolla rauhassa. Ettei saapumisemme herättäisi hänessä pelkoa ja lisäisi siten hänen tuskiaan, polvistuin hänen viereensä veren tahraamille oljille ja nostin hänen päänsä käsivarteni varaan.
»Älkää pelätkö minua», sanoin vakuuttavasti. »Olemme ystäviä.
Ymmärrättekö?»
Hänen huulillaan väreili sekunnin ajan heikko hymy.
»Minä kuolen — eikö niin?» kysyi hän ja Ganymedes taivutti päätään äänettömänä. Poika-parka huokasi. »Nostakaa minut pystympään.» hän pyysi, ja kun se palvelus oli hänelle tehty, harhaili hänen katseensa ympäri, kunnes se osui minuun. Sitten hän virkkoi.
»Monsieur, tahdotteko tehdä minulle viimeisen palveluksen?»
»Teen sen varmasti, ystävä-rukka», vakuutin ja kumarruin hänen puoleensa.
»Olen René de Lesperon, Lesperonista, Gascognesta. Tahdotteko lähettää sanan sisarelleni — myöhemmin?»
Kumarsin päätäni virkkamatta mitään.
»Hän on ainoa omaiseni, monsieur. Mutta», hänen äänensä kävi murheelliseksi, »on vielä toinenkin, jolle pyytäisin teitä toimittamaan tiedon.» Hän nosti tuskaisasti ponnistaen kätensä rintansa tasalle. Mutta hänen Voimansa uupuivat kesken, ja hän vaipui takaisin. »En jaksa, monsieur», hän äänsi liikuttavan anteeksipyytävästi. »Katsokaa kaulastani; siellä on ketjussa muistokotelo. Ottakaa se! Ottakaa se heti, monsieur! Siellä on myöskin eräitä papereita, monsieur. Ottakaa kaikki! Tahdon nähdä ne varmasti teidän hallussanne.»