Noudatin hänen pyyntöään ja vedin hänen ihokkaansa povelta joitakuita irrallisia kirjeitä ja muistokotelon, jossa oli erään naisen pienoiskuva.
»Pyydän teitä jättämään ne kaikki hänelle, monsieur!»
»Se tehdään», vastasin syvästi liikutettuna.
»Pitäkää sitä — pitäkää sitä ylhäällä», rukoili hän äänen käydessä heikoksi. »Näyttäkää minulle kasvoja.»
Hän katseli kauan kuvaa, jota pidin hänen edessään. Vihdoin hän huokasi kuin uneksien:
»Rakas! Bien aimée!» Kyyneleitä valui verkkaisesti hänen harmaille, riutuneille kasvoilleen. »Suokaa anteeksi tämä heikkouteni, monsieur!» kuiski hän katkonaisesti. »Meidät olisi vihitty kuukauden kuluessa, jos olisin elänyt.» Lopuksi tuli nyyhkytys, ja kun hän alkoi taaskin puhua, kävi se työläämmin, ikäänkuin nyyhkytys olisi vienyt puolet hänen elinvoimiensa tähteistä. »Kertokaa hänelle, monsieur, että — kuolinhetkelläni — ajattelin häntä. Kertokaa — kertokaa hänelle — että — minä —»
»Hänen nimensä?» huudahdin peläten, että hän kuolee ehtimättä ilmoittaa sitä. »Mikä hänen nimensä on?»
Hän katseli minua, ja hänen silmänsä muuttuivat lasimaisiksi ja ilmeettömiksi. Sitten hän näytti ponnistautuvan ja toipuvan sekunniksi.
»Hänen nimensä?» mutisi hän hajamielisesti. »Hän on neiti de —»
Hänen päänsä retkahti rinnalle, kun kaula kävi äkkiä hervottomaksi. Hän vaipui Rodenardin syliin.