»Onko hän kuollut?» kysyin minä.
Rodenard nyökkäsi äänettömästi.
IV
TYTTÖ KUUTAMOSSA
En tiedä, vaikuttiko minuun ladon nurkassa viruva olento, jonka peitteeksi Rodenard oli levittänyt vaipan, vai pakottiko joku muu kohtalon viittaus minut nousemaan pystyyn ja ilmoittamaan aikovani ratsain lähteä etsimään itselleni sopivampaa majapaikkaa.
»Huomenna», käskin Ganymedestä, seisoessani valmiina hyppäämään satulaan, »on sinun muiden kanssa palattava samaa tietä takaisin, otettava selvää Lavédaniin vievästä tiestä ja seurattava minua linnaan.»
Poistuin niityltä, ratsastin takaisin päin, kunnes tulin poikkitielle, jota myöten käännyin oikealle ja lähdin ajamaan ripeätä vauhtia Pyreneitä kohti. Olin valinnut tien viisaasti, mitä todisti se seikka, että noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua saavuin pieneen Mirepoixin kylään. Pysähdyin majatalon edustalle, jonka kilvessä pöyhisteli riikinkukko — ikäänkuin purevana ivana majatalon huonoudesta, sillä se ei ollut vähääkään parempi tavallista maantien ohessa olevaa kapakkaa.
Astuessani sisälle, kuului kadulta kavioiden kopsetta, ja neljä rakuunaa kersantin johtamina ratsasti tämän Paon-majatalon ovelle. He olivat nähtävästi ratsastaneet kovasti ja pitkän matkan, sillä heidän hevosensa olivat melkein tyyten nääntyneet.
Päästyäni sisälle kutsuin isäntää ja saatuani pullon hänen parasta viiniään — taivas vahvistakoon niitä ihmisiä, joiden on pakko tyytyä hänen huonoimpaansa — ryhdyin tiedustelemaan, missä olin ja miten pääsisin Lavédaniin. Sain tietää, että se oli vain kolmen tai neljän penikulman päässä. Toisen pöydän ääressä — huoneessa oli niitä vain kaksi — seisoivat rakuunat, neuvotellen kuiskaamalla keskenään.
»Hän on kuvauksen mukainen», virkkoi kersantti, ja vaikka kuulinkin hänen sanansa, ei päähäni pälkähtänyt, että he puhuivat minusta.