»Olkoon viisi vuotta! Älkää virkkako enää mitään!» Hän kirjoitti vähän aikaa, otti sitten hiekkatolpon ja siroitteli hiekkaa asiakirjalle.
»Tiens!» huudahti hän, karistaen paperin puhtaaksi ja ojentaen sen minulle. »Tuossa on määräykseni herra varakreivi Leon de Lavédanista, Hänen on lähdettävä maanpakoon viideksi vuodeksi, mutta hänen tiluksiaan ei takavarikoida, ja karkoitusajan kuluttua hän saa palata nauttimaan niistä — toivoaksemme uskollisempana kuin tähän saakka. Käskekää panna tämä määräys heti toimeen ja pitäkää huolta siitä, että varakreivi lähtee tänä päivänä saattojoukon seuraamana Espanjaan. Se on samalla todistus, jonka voitte esittää neiti de Lavédanille osoittamaan, että tehtävänne on luonnistunut.»
»Sire!» Olin niin kiitollinen, etten kyennyt lausumaan sen enempää, vaan polvistuin hänen eteensä ja vein hänen kätensä huulilleni.
»Kas niin», virkkoi hän isällisesti. »Menkää nyt ja olkaa onnellinen!»
Kun nousin pystyyn, kohotti hän äkkiä kättään.
»Ma foi! Olinpa vähällä unohtaa; herra de Lavédanin kohtalo on niin paljon askarruttanut ajatuksiani.» Hän otti pöydältään toisen paperin ja ojensi sen minulle. Se oli Chatelleraultille antamani, tunnustus, jolla luovutin hänelle Picardiessa olevat tilukseni.
»Chatellerault kuoli tänä aamuna», jatkoi kuningas. »Hän oli pyytänyt teitä luokseen, mutta kun hänelle oli ilmoitettu, että olitte poistunut Toulousesta, oli hän sanellut pahoista töistään pitkän tunnustuksen, jonka hän lähetti minulle yhdessä tämän kanssa. Hän ei voinut, kirjoitti hän, sallia perillistensä nauttia teidän tiluksistanne; hän ei ollut niitä voittanut; oikeastaan hän oli menettänyt oman panoksensa, koska hän oli rikkonut pelin sääntöjä. Hän jätti minun ratkaistavakseni, oliko hänen maansa joutuva teidän omaisuudeksenne. Mitä sanotte siitä, Marcel?»
Melkeinpä vastahakoisesti otin paperiliuskan vastaan. Olisi ollut niin kaunista ja sankarillista heittää rakkauden tähden omaisuuteni kuin tuhka tuuleen, että sieluni autuuden nimessä minusta tuntui pahalta nähdessäni omistavani muutakin kuin Beaugencyn. Sitten välähti mieleeni keskitie.
»Osallisuuteni siihen vetoon, sire», sanoin, »hävettää minua; sen häpeän tähden olin innokas maksamaan sen, vaikka olinkin täysin tietoinen siitä, etten ollut menettänyt sitä. Mutta nytkään en missään nimessä voi suostua siihen, että Chatellerault jäisi häviölle, kuten hän olisi ollut valmis. Emmekö — emmekö unohda koko vedon lyömistä?»
»Tämä päätös on teille kunniaksi. Juuri sellaista olin teiltä toivonut. Ja nyt menkää, Marcel! Uskon, että teillä on kiire. Rakkaudentuskanne hieman helpotettua toivomme näkevämme teidät jälleen hovissa.