Huokasin.
»Helas, sire, se ei tapahdu koskaan.»
»Niin sanoitte jo kerran ennenkin, monsieur. Se on typerä mieliala avioliittoon astuttaessa; mutta — kuten niin monet muut typeryydet — se on kaunis. Hyvästi, Marcel!»
»Hyvästi, sire!»
Olin suudellut hänen kättään; olin tuonut esiin tulvivan kiitollisuuteni; olin jo ovella, ja hän oli kääntymäisillään La Fosseen päin, kun päähäni pälkähti silmätä hänen antamaansa määräystä. Hän huomasi sen ja äkillisen pysähdykseni.
»Onko jotakin vinossa?» hän tiedusti.
»Teiltä — teiltä on jäänyt eräs seikka pois, sire», rohkenin lausua ja palasin pöydän luokse. »Olen jo niin kiitollinen, että minua epäilyttää pyytää vielä yhtä suosionosoitusta. Mutta se ei tuota teille muuta vaivaa, kuin että lisäisitte muutamia rivejä kynällä, ja asiallisesti se ei muuta ajatusta.»
Hän vilkaisi minuun, ja hänen otsansa rypistyi, kun hän koetti arvata tarkoitustani.
»No, mies, mistä on kysymys?» virkkoi hän kärsimättömästi.
»Mieleeni juolahti, että varakreivi-parka, joka joutuu vieraaseen maahan, yksin, outojen ihmisten seuraan, ja saa kaivata rakkaitaan nähtyään heidät niin monia vuosia aina luonaan, tuntee itsensä surkuteltavan yksinäiseksi.»