RIISUMME SATULAT
Mademoiselle piteli kädessään kuninkaan määräystä hänen isänsä karkoittamisesta. Hän oli kalpea, ja hän oli tervehtinyt minua arkaillen. Minä seisoin hänen edessään, ja ovenpielessä oli Rodenard, jonka olin käskenyt tulla mukaani.
Lähestyessäni sinä päivänä Lavédania oli minut vallannut voimakas, masentava häpeäntunne sen sopimuksen tähden, johon olin hänet pakottanut. Olin miettinyt sitä, ja minulle oli selvinnyt, kuinka oikea oli hänen huomautuksensa, että rakkaudessa ei kannattanut ottaa mitään, mitä ei vapaaehtoisesti annettu. Häpeästä ja tästä johtopäätelmästä oli muodostunut uusi päätös. Ettei sitä mikään voisin horjuttaa ja ettei Roxalannen nähtyäni voimakas kaipaukseni saattaisi minua kiusaukseen luopua aikomuksestani, olin arvellut viisaaksi, että viimeisen keskustelumme aikana olisi todistaja minua pidättämässä. Sitä varten olin käskenyt Ganymedeen seurata itseäni salonkiin saakka.
Hän luki asiakirjan loppuun; sitten hän loi minuun arkailevan katseen, vilkaisten sitten Ganymedeeseen, joka seisoi jäykkänä paikallaan ovensuussa.
»Oliko tämä kaikki, mitä voitte tehdä, monsieur?» tiedusti hän vihdoin.
»Ihan kaikki, mademoiselle», vastasin tyynesti. »En halua suurennella palvelustani, mutta valittavana oli joko se tai mestauslava. Äitinne oli pahaksi onneksi tavannut kuninkaan ennen kuin minä ja pahentanut isänne asiaa myöntämällä, että hän oli syypää valtiopetokseen. Yhteen aikaan olin senvuoksi menettämäisilläni kaiken toivoni. Olen kuitenkin iloinen siitä, mademoiselle, että sain taivutetuksi kuninkaan olemaan näinkin lempeä.»
»Ja viiteen vuoteen siis en saa nähdä vanhempiani.» Hän huoahti, ja hänen surunsa oli perin liikuttava.
»Se ei ole välttämätöntä. Vaikka he eivät saa tulla Ranskaan, niin voittehan te kyllä käydä heitä katsomassa Espanjassa.»
»Se on totta», haaveksi hän; »onhan sekin jotakin — eikö olekin?»
»Varmasti on; asiain näin ollen paljonkin.»