Hän huokasi taaskin, ja hetkisen vallitsi hiljaisuus.
»Ettekö tahdo istua, monsieur?» kehoitti hän vihdoin. Hän oli hyvin rauhallinen tänään, tämä pieni neito — hyvin rauhallinen ja ihmeellisen masentunut.
»Se on tuskin tarpeellista», vastasin lauhasti, minkä jälkeen hänen katseestaan kuvastui lukemattomia kysymyksiä. »Oletteko tyytyväinen puuhiini, mademoiselle?» tiedustin.
»Kyllä, minä olen tyytyväinen, monsieur.»
Siinä oli loppu, ajattelin, ja tahtomattani huoahdin minäkin. En kuitenkaan liikahtanutkaan poistuakseni. »Arveletteko, että olen — olen täyttänyt lupaukseni?»
Hän loi taaskin katseensa maahan ja astahti askeleen ikkunaan päin.
»Tottahan toki. Te lupasitte pelastaa isäni mestauslavalta. Sen olette tehnyt, enkä vähääkään epäile, että voitavanne mukaan olette koettanut lyhentää hänen karkoitusaikaansa. Niin, monsieur, lupauksenne on hyvin täytetty.»
Hohhoo! Tullessani kypsynyt päätös kuiskutti korvaani, että minulla ei ollut muuta tekemistä kuin poistua ja mennä tieheni. Mutta siitä päätöksestä — sadoista sellaisista päätöksistä — huolimatta en olisi voinut lähteä näin. Ainakin yhden ystävällisen sanan, yhden ystävällisen silmäyksen tahtoisin saada lohdutuksekseni. Puhuisin hänelle suorin sanoin aikomuksestani, ja hän saisi nähdä, että minussa vielä oli jotakin hyvää, jonkun verran kunnian tuntoa, ja hän pitäisi minua arvossa poistuttuani.
»Ganymedes», virkoin.
»Monseigneur?»