»Käske miesten nousta ratsaille!»
Sen kuullessaan Roxalanne pyörähti ympäri, silmät levällään kummastuksesta, ja katsahti kysyvästi ensin minuun, sitten Rodenardiin. Mutta hänen vielä katsoessaan viimemainittu kumarsi, teki täyskäännöksen ja poistui huoneesta täyttämään määräystäni. Kuulimme hänen kilisevin kannuksin astelevan eteissalin läpi pihalle. Kuulimme hänen jyrisevällä äänellä huutavan komentosanan, ja sitten kuului kavioiden töminää, varustusten kalahtelua ja muuta lähtövalmistelun hälyä.
»Miksi käskitte miehenne ratsaille?» kysyi Roxalanne vihdoin.
»Koska asiani täällä on lopussa, ja me lähdemme.»
»Lähdette?» Hänen katseensa oli nyt suunnattu maahan, mutta otsan rypistyksestä aavistin niiden ilmeen »Minne?»
»Pois täältä», vastasin. »Muulla ei tällä hetkellä ole mitään merkitystä.» Pysähdyin nielemään jotakin, joka esti minut puhumasta selvästi. Sitten sanoin: »Hyvästi!» ja ojensin rajusti hänelle käteni.
Hän katsoi minua silmiin pelottomasti, vaikkakin hämmentyneenä.
»Tarkoitatteko, monsieur, aikovanne poistua Lavédanista — tällä tavoin?»
»Kunhan vain lähden, niin mitäpä merkitsee lähtötapa?»
»Mutta» — hänen silmänsä osoittivat, että hän oli entistä pahemmin hämillään, ja hänen poskensa kävivät vieläkin kalpeammiksi — »mutta mehän — mehän teimme sopimuksen.»