»St, mademoiselle, rukoilen teitä!» huudahdin. »Minua hävettää sitä muistellessani, melkein yhtä paljon kuin ajatellessani sitä toista sopimusta, joka oli alkusyynä Lavédaniin tulooni. Viimeksimainitun häpeän olen pyyhkinyt pois — vaikka te kenties ette sitä usko. Aion pyyhkiä pois myöskin edellämainitun häpeän. Menettelin silloin arvottomasti, mademoiselle, mutta rakastin teitä niin sydämestäni, että minusta tuntui samantekevältä kuinka teidät saavuttaisin, että olisin tyytyväinen, kunhan vain voittaisin teidät omakseni. Sen jälkeen olen oppinut käsittämään, että se oli erehdys, että se oli väärin. En tahdo ottaa sellaista, mitä ei anneta vapaaehtoisesti.»
»Ymmärrän, kyllä ymmärrän», mutisi hän eikä ollut huomaavinaan ojennettua kättäni. »Olen siitä hyvin iloinen, monsieur.»
Vetäisin äkkiä käteni takaisin. Otin hattuni tuolilta, jolle olin sen viskannut. Tuon hän olisi voinut minulta säästää, mietin. Hänen ei olisi tarvinnut ilmaista riemuaan. Olisihan hän ainakin voinut puristaa kättäni ja erota minusta ystävällisesti.
»Hyvästi, mademoiselle!» sanoin uudelleen niin jäykästi kuin mahdollista ja käännyin ovea kohti.
»Monsieur!» lausui hän jälkeeni. Minä pysähdyin.
»Mademoiselle?»
Hän seisoi kainostellen, silmät alasluotuina ja kädet ristissä.
»Minulle tulee täällä yksinäistä.»
Seisoin liikahtamatta. Tuntui kuin olisin menettänyt liikuntakykyni. Sydämeni sykähti rajusti toivosta ja tuntui sitten lakkaavan sykkimästä. Mitä hän tarkoitti? Katsoin vielä kerran häntä suoraan silmiin ja epäilemättä olin hyvin kalpea. Mutta ettei turhamaisuus saisi minua narratuksi, en uskaltanut toimia arvelujen nojalla. Niinpä sanoinkin:
»Se on totta, mademoiselle. Teille käy olo yksinäiseksi; valitan sitä.»