Syntyi hiljaisuus, ja minä käännyin taaskin ovelle päin; toivoni lamaantui yhä enemmän joka askeleella, jonka astuin siihen suuntaan.
»Monsieur!»
Hänen äänensä naulasi minut kynnykselle.
»Mitä on tyttö-raukan tehtävä, kun tämä suuri tilus joutuu hänen hoiviinsa? Se menee rappiolle, jollei mies ole sitä hoitamassa.»
»Teidän ei pidä sitä yrittääkään. Teidän on otettava palvelukseenne isännöitsijä.»
Erotin jotakin, mikä ihmeellisesti muistutti nyyhkytystä. Olisiko se mahdollista? Dieu! Olisiko asia sittenkin niin? Mutta en tahtonut antautua olettamuksien varaan. Käännyin taaskin puolittain, mutta hänen äänensä pidätti minua. Nyt se oli pyytävä.
»Herra de Bardelys, te olette pitänyt lupauksenne ylevästi. Ettekö tahdo mitään palkkiota?»
»En, mademoiselle», vastasin hyvin lempeästi; »en voi ottaa mitään palkkiota.»
Hän nosti katseensa sekunnin ajaksi. Hänen syvät, siniset silmänsä näyttivät sumeilta. Sitten hänen katseensa vaipui jälleen.
»Oi, miksi ette auta minua?» puhkesi hän puhumaan, lisäten sitten vienommin: »Minusta ei ikinä tule onnellista ilman teitä!»