Tässä epätoivoisessa tilanteessa aivoni työskentelivät ripeästi, ja käsitin, että minun oli koetettava pelastautua hirveän nopeasti; hypähdin senvuoksi äkkiä taaksepäin, mutta jouduin hänen seuralaistensa syliin. Mutta liikahtaessani olin tarttunut sen tuolin jalkaan, jolla olin istunut. Kohottamalla sen iskua varten, vältin ratsumiesten otteen. Ennenkuin he ennättivät paljastaa miekkojaan, olin minä syöksynyt kuin jänis heidän välitseen kadulle. Kersantti seurasi kintereilläni, sadatellen miehiään pelottavan voimaperäisesti.
Hyppäsin tiellä niin kauaksi kuin jaksoin ja käännyin torjumaan miehen hyökkäystä. Käytin tuolia kilpenä ja väistin sillä hänen pistonsa. Pisto oli niin raju, että miekan kärki upposi puuhun ja säilä napsahti poikki, joten hänen käteensä jäi vain kahva ja lyhyt tynkä terästä.
Riensin ratsuni luokse ja keikahdin satulaan. Kiskaisin suitset niitä pitelevän poikanaskalin käsistä, painoin kannukset hevosen kupeisiin ja lasketin täyttä laukkaa katua pitkin, puristaen polvillani tiukasti ratsun kylkiä, samalla kuin jalustimet, joihin minulla ei ollut aikaa sovittaa jalkojani, heiluivat rajusti säärieni ympärillä.
Takanani pamahti pistooli, sitten toinen, ja olkapäässäni tuntuva terävä, pistävä kipu ilmaisi minulle, että olin haavoittunut. Mutta silloin en siitä välittänyt. Haava ei voinut olla vaarallinen, sillä muutoinhan olisin jo pudonnut satulasta, ja varsin hyvin ehtisin huolehtimaan siitä, kun olisin ensin päässyt eroon vainoojistani. Sain ajaa lähes puoli tuntia, ennenkuin he jäivät minusta, ja sittenkin tiesin heidän yhäti ajavan minua takaa, aikoen saavuttaa minut niiden tietojen nojalla, joita he voisivat saada kyselemällä pitkin matkaa.
Tällöin olin saapunut Garonnen varrelle. Pysäytin ratsuni vuolaasti juoksevan virran partaalle, joka välkkyvänä hopeavyönä kiemurteli tummavarjoisten äyräittensä välissä. Istuin siinä vähän aikaa kuunnellen ja tarkastellen komeata, torneilla varustettua linnaa, joka kohosi joen toisella puolella harmaana ja jyhkeän ylevänä. Mietin mielessäni, mikä kartano se saattoi olla, ja päättelin, että se otaksuttavasti oli Lavédan.
Kannustamalla ja mielittelemällä ratsuani houkuttelin sen veteen. Mutta turhaan sitä hoputin ja koetin saada sitä eteenpäin; se hypähteli pelokkaasti, päristeli, korskui, ponnisti sitten voimiaan, mutta virta kuljetti meitä nopeasti mukanaan eikä hevonen jaksanut viedä meitä yhtään lähemmäksi vastaista rantaa. Vihdoin solahdin pois sen selästä ja aloin uida sen rinnalla, ohjaten sitä suitsista. Mutta sittenkään se ei näkynyt kykenevän vastustamaan virtaa, joten lopuksi annoin sen mennä menojaan ja uin yksin toiselle rannalle, toivoen, että se nousisi maalle alempana ja saisin sen sitten uudelleen kiinni. Mutta kun joen yli päästyäni nousin seisomaan linnan varjoon, huomasin, että pelkurimainen eläin oli kääntynyt takaisin, kömpinyt ylös vedestä ja ravasi nyt takaisin samaa polkua, jota olimme tulleet. Minua ei suinkaan haluttanut lähteä sen perässä, vaan tyydyin vahinkoon ja kiinnitin huomioni edessäni olevaan kartanoon. Noin kahdensadan metrin päässä joesta kuvastuivat sen laajat, jykevät muurit tummaa, tähdikästä taivasta vasten. Rannan puoliselta etusivulta laskeutui maa vedenrajaan, jossa minä seisoin, kuutena pengermänä; kutakin niistä reunusti valkoinen marmorikaide, jonka päässä oli firenzeläistyylinen, neliskulmainen, tasalatvainen pylväs. Hämärässä kuutamossa saattoi erottaa tämän upean rakennuksen siron arkkitehtuurin ja kaunispuitteiset, kimaltelevat ikkunat. Mutta koko kartanossa ei näkynyt vähääkään liikettä.
Olin heikkona nälästä, väsynyt kovasta ratsastuksesta ja uupunut olkapäässäni olevasta haavasta, josta joka tapauksessa oli vuotanut jonkun verran verta. Sen lisäksi värisin vilusta märissä vaatteissani ja muistutin varmastikin mahdollisimman vähän sitä Bardelysiä, jota nimitettiin Uhkeaksi. Aloin ajatella, että minun olisi järkevintä etsiä joku tämän herraskartanon ulkorakennuksista ja nukkua siellä aamuun saakka. Mutta äkkiä valahti pihalle leveä valojuova eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Vaistomaisesti painauduin takaisin suojaavan pylvään varjoon ja katselin ylöspäin.
Äkillinen valojuova johtui siitä, että ikkunan edestä oli vedetty syrjään sitä verhoavat uutimet. Silmäilin nyt tätä ikkunaa, joka avautui eräälle parvekkeelle, ja näin — mielestäni samanlaisen näyn kuin Beatricen ilmestyminen lienee ollut Dantesta — valkopukuisen naisen hahmon. Kuu valoi häneen hohdettaan, kun hän nojasi rintasuojukseen, katsellen taivasta kohti. Näin suloiset, hienot kasvot; kenties niiden piirteet eivät olleet aivan kauneusmääritelmien mukaisesti tasaisen täsmällisesti sopusuhtaiset, mutta niissä oli oma erikoinen viehättävä kauneutensa, joka kenties johtui yhtä paljon ilmeestä kuin muodosta; sillä näistä herttaisista kasvoista kuvastui koko tyttöyden viehättävä sulous, raikkaus, puhtaus ja neitseellisyys.
Henkeä pidätellen ihailin hurmautuneena tätä valkeata näkyä. Jos tämä paikka oli Lavédan ja tuo tyttö se kylmä Roxalanne, joka oli lähettänyt uljaan Chatelleraultin tyhjin toimin takaisin Pariisiin, niin silloin minun todella kannatti yrittää.
Äkkiä värähti tyynessä ilmassa hiljainen laulu. Se oli muinaisprovencelainen laulu, jonka sävelen tunsin ja josta pidin; ja jos mitään olisi tarvittu lisäämään sitä lumousta, jonka vallassa jo olin, niin tämä pehmoinen, sointuva ääni olisi sen tehnyt. Yhäti laulaen hän kääntyi ympäri ja meni takaisin huoneeseen, jättäen ikkunan auki, joten hänen äänensä edelleenkin hänen poistuttuaan näkyvistä kantautui korviini heikosti kuin pitkän matkan päästä.