Samassa välähti mieleeni ajatus, että minun oli antauduttava tämän ihanan olennon armoille.
Ponnistin viimeiset voimani ja aloin kiivetä hänen parvekkeelleen. Se oli helppo tehtävä niinkin heikossa tilassa olevalle miehelle kuin minulle. Seinä oli paksulti murattien peitossa, ja lisäksi sain tukea alhaalla olevasta ikkunasta, sillä seisoessani sen vankalla ylälaudalla yletin sormineni ylhäällä olevan parvekkeen alareunaan. Kiskoin itseni ylös ja pian nostin käsivarteni rintasuojukselle. Olin päässyt jo istumaan hajareisin suojukselle, ennenkuin hän huomasi minut.
Laulu kuoli äkkiä hänen huuliltaan, ja hänen silmänsä, jotka olivat lemmikinsiniset, menivät levälleen minun herättämästäni pelosta. Vielä yksi sekunti, ja häneltä olisi päässyt parahdus, joka olisi kiidättänyt koko talon väen luoksemme, mutta minä astuin huoneen kynnykselle ja rukoilin:
»Mademoiselle, Jumalan rakkauden nimessä' pysykää vaiti! En tarkoita teille mitään pahaa. Olen pakolainen. Minua ajetaan takaa.»
Se ei ollut edeltäkäsin harkittua puhetta. En ollut ollenkaan valmistanut sanojani. Lausuin ne melkein koneellisesti — kenties innoituksesta, sillä juuri ne olivat varmastikin parhaiten omiaan takaamaan minulle tämän naisen myötätunnon. Ja mitä itse sanoihin tulee, niin ne olivat ehdottomasti totta.
Hän vilkaisi likomärkään pukuuni, kalpeihin kasvoihini ja vereen, joka oli tahrannut ihokkaani olkapäältä alaspäin. Kaikesta siitä hän oli tehnyt johtopäätöksensä, että minä muka olin vainottu kapinallinen. Hän talutti minut huoneeseen, sulki ikkunan ja veti sen eteen raskaat verhot, osoittaen siten minua kohtaan luottamusta, joka pisti omaatuntoani — käytinhän minä vääriä värejä.
»Pyydän anteeksi, mademoiselle, että olen pelästyttänyt teitä saapumalla näin sopimattomasti», virkoin enkä koskaan eläissäni ole tuntenut asemaani niin vaikeaksi. »Mutta olin näännyksissä ja epätoivoinen. Olen haavoittunut, ratsastin kovasti ja uin joen poikki.»
Sitten alkoi äkkiä, ilman minkäänlaista varoittavaa merkkiä, päätäni huimata, ja minun oli pakko nojautua seinää vasten ja hengitin raskaasti vähän aikaa. Häneltä pääsi heikko, huolestunut huudahdus.
»Monsieur, teidän pitää toki istua. Menen kutsumaan isääni ja laitamme teidät vuoteeseen. Ette saa enää olla tuossa puvussa.»
»Hyvyyden enkeli!» mutisin kiitollisena, ja ollen vielä puolittain huumaannuksissa turvauduin hänen kammiossaan hovitemppuihini, tartuin hänen käteensä ja nostin sitä huuliani kohti. Mutta ennenkuin olin painanut aikomani suudelman hänen sormilleen — joita hän jonkun ihmeen tähden ei tempaissut pois — osuivat katseemme uudelleen vastakkain. Pysähdyin kuten sellainen mies, joka aikoo tehdä pyhyydenhäväistyksen. Hetkisen hän katsoi minua silmiin; sitten minä jouduin hämilleni ja päästin hänen kätensä irti.