VI
TOIPUVANA
Siitä viikosta, joka seurasi Lavédaniin tuloani, on minun hieman vaikea kirjoittaa. Se oli minulle hyvin tapausrikasta aikaa ja tuntui muovaavan luonteeni uudestaan sekä tekevän minusta kokonaan toisenlaisen henkilön kuin se Marcel de Bardelys oli, jota Pariisissa nimitettiin Uhkeaksi.
Rodenard viipyi tovereineen linnassa kaksi päivää, ja hänen vitkastelunsa huoletti minua alituisesti, sillä en tietänyt, kuinka kauan tuo hupsu katsoi sopivaksi sitä pidentää. Onneksi minulle oli herra de Lavédan yhtä huolissaan siitä, sillä häntä ei silloisena aikana miellyttänyt sellaisen miehen palveluskuntaan kuuluvien ihmisten läsnäolo, joka oli niin ilmeisesti kuninkaan puoluelainen. Vihdoin hän tuli neuvottelemaan minun kanssani siitä, mihin toimenpiteisiin voitaisiin ryhtyä, että heistä päästäisiin eroon, ja minä — perin kerkeänä punomaan hänen kanssaan salajuonia niin toivottua tarkoitusta varten — kehoitin häntä huomauttamaan Rodenardille, että herra de Bardelysiä oli kenties kohdannut onnettomuus ja että hänen olisi viisainta etsiä isäntäänsä maakunnasta tuhlaamatta aikaansa Lavédanissa.
Varakreivi noudatti tätä neuvoa ja tulos oli niin erinomainen, että Ganymedes, jonka velvollisuudentunto oli herätetty, lähti vielä samana päivänä — jopa samalla tunnilla — etsimään minua, mieli perin levottomana — sillä monista puutteistaan huolimatta tämä vintiö rakasti minua vilpittömästi.
Rodenardin lähdön jälkeisenä päivänä söin päivällistä perheen seurassa ja kohtasin uudelleen neiti de Lavédanin, jota en ollut nähnyt muutamia päiviä aikaisemmin tapahtuneen öisen parvekeseikkailun jälkeen. Myöskin varakreivitär oli saapuvilla; hän oli perin ankaran ja ylimyksellisen näköinen nainen — vartalo hoikka kuin keihäs, nenä perin kauhea — mutta mieleltään, kuten pian sain havaita, ylenmäärin taipuvainen puhelemaan häväistys- ja muita höystettyjä juttuja hovista, jossa hän oli viettänyt tyttöaikansa.
Siirsin katseeni hänestä hänen tyttäreensä ja kiitin taivasta siitä, ettei Roxalanne ollut äitinsä jäljennös.
Hän oli perinyt äidiltään yhtä vähän luonnetta kuin ulkonäköä. Sekä piirteiltään että sielultaan neiti de Lavédan muistutti isäänsä, ylevää, uljasta herrasmiestä.
Aterialla oli mukana vielä yksi henkilö, josta minulla tuonnempana on enemmänkin kertomista. Hän oli nuori mies, jonka ulkonainen vaikutus oli hyvä, lukuunottamatta kenties liian silmään pistävää narrimaisuutta, ja jonka herra de Lavédan esitteli minulle perheensä kaukaiseksi sukulaiseksi, herra de St. Eustacheksi. Hän oli varsin pitkä mies — hyvinkin minun mittaiseni — ja hänen ruumiinrakenteensa oli erinomainen, vaikka hän olikin hyvin nuori.
Hän näytti hupaiselta nuorukaiselta, jonka hupaisuus oli kielteistä laatua, pelkkää säyseyttä, mutta joka muutoin oli tympeä ja mieleltään kehittymätön — maalainen, kuten voi odottaa sellaisen olevan, joka on viettänyt elämänsä syntymämaakunnassaan, ja tämän maalaisuuden tekivät vielä näkyvämmäksi hänen ponnistuksensa sen salaamiseksi.