Chevalier silmäili minua sellaisen miehen näköisenä, joka katselee toista hyvin korkealta. Varakreivi hymyili tyynenä itsekseen, sivellen etusormellaan miettivästi komeata partaansa, samalla kun jopa Roxalanne, joka oli istunut äänettömästi kuunnellen keskustelua — lempeästi häntä säästettiin liian yksityiskohtaisesti sitä seuraamasta — loi minuun huvitetun katseen. Vain talon rouvasta — joka samoin kuin hänen laatuisensa naiset yleensä oli erikoisen hidasälyinen — ei tilanteessa ollut mitään erikoista.
VII
ST. EUSTACHEN VIHAMIELISYYS
Seuraavina päivinä näin chevalier St. Eustachea usein. Hän oli hyvin ahkera vieras Lavédanissa, eikä sen syytä ollut vaikea arvata. Omasta puolestani minä en pitänyt hänestä. Meidän suhtautumisemme toisiamme kohtaan kävi asteittain, tosin niin vähitellen, että sitä tuskin saattoi huomata, yhä vierovammaksi, kunnes se viikon lopulla oli tullut niin vihamieliseksi, että Lavédan näki sopivaksi ottaa sen puheeksi.
»Varokaa St. Eustachea!» hän varoitti minua. »Avoimesti puhuen pelkään häntä ja neuvoisin teitä tekemään samoin. Se mies on valehtelija, jos kohta vain kerskaileva valehtelija — ja valehtelijat voivat hyvin helposti tehdä tahallisia, tuhoisia kepposia.»
Nämä sanat olivat eittämättä järkeviä, mutta niihin sisältyvää neuvoa ei ollut helppo noudattaa, etenkään sellaisen miehen, jonka asema oli niin erikoislaatuinen kuin minun.
Lisääntyvästä vihamielisyydestämme huolimatta chevalier ja minä jouduimme varsin usein toistemme seuraan. Syynä siihen oli luonnollisestikin se, että missä hyvänsä Roxalanne oli, siellä tavallisesti olimme myöskin me molemmat. Minä olin kuitenkin siksi edullisessa asemassa, että se varmaankin lietsoi hänessä kalvavaa vihaa, joka perustui yhtä paljon mustasukkaisuuteen kuin mihinkään muuhun tunteeseen, sillä samalla kun hän oli Lavédanissa vain jokapäiväinen vieras, asuin minä siellä yhtä mittaa.
Siitä, miten sen ajan käytin, minun on vaikea puhua. Heti siitä hetkestä alkaen, jolloin olin nähnyt Roxalannen ensi kerran, olin tajunnut todeksi Chatelleraultin väitteen, etten ollut koskaan tuntenut naista. Hän oli oikeassa. Niillä, joita minä olin tavannut ja joiden mukaan minä olin heidän sukupuoltaan arvostellut, oli päinvastoin kuin tällä lapsella vain vähän oikeutta vaatia itselleen naisen nimeä. Ja se veto sitten! Kuinka kirosinkaan sitä niinä päivinä Lavédanissa! Kuinka sadattelinkaan Chatelleraultia, ovelaa, taitavaa juonittelijaa! Kuinka kiroilin itseäni, kun olin ollut siksi vähän ritarillinen ja kunniallinen, että olin niin helposti antanut narrata itseni näin halpamaiseen juttuun! Sillä joka kerta, kun vedon muisto johtui mieleeni, toi se perässään epätoivon. Jos olisin huomannut, että Roxalanne oli sellainen nainen kuin olin olettanut — jollaisia minä olin tuntenut — niin kaikki olisi ollut helppoa. Olisin kertonut hänelle olevani Bardelys, ja sellaiselle naiselle, jollaisen olin odottanut tapaavani, ei minun olisi ollut ollenkaan vaikea tunnustaa kaikkea. Mutta Roxalannelle! Jollei vetoa olisi ollut, olisin voinut ilmaista, kuka olin. Asian näin ollen tuntui minusta mahdottomalta paljastaa toinen ja salata toinen.
Oivalsin täydelleen, kuinka jokainen kulunut hetki teki tunnustamisen yhä vaikeammaksi. Kuta aikaisemmin sen tekisin, sitä todennäköisempää olisi, että minua uskottaisiin; kuta myöhemmäksi sen lykkäisin, sitä otaksuttavammaksi kävisi, että sanojani pidettäisiin valheena. Voi! Tuntui siltä, että Bardelysin muiden puutteiden lisäksi oli tullut raukkamaisuus.
Mitä tulee Roxalannen kylmyyteen, niin se oli pelkästään Chatelleraultin sepitystä, tai sitten vain haavemielisen La Fossen olettamus, keksintö. Asia oli todella aivan päinvastoin; minä en löytänyt hänessä lainkaan uhmailua enkä kylmyyttä. Aivan kokemattomana sukupuolensa juoniin nähden ja ollenkaan tuntematta keimailutemppuja hän oli luonnollisuuden ja neitseellisen yksinkertaisuuden perikuva.