»Herra de St. Eustache», lausuin, »olette siinä määrin häpäisseet tätä säilää, etten usko teidän enää haluavan sitä kantaa.» Niin sanoen katkaisin sen polveani vasten poikki ja heitin kappaleet kauas jokeen siitä huolimatta, että kahva oli kallisarvoinen, varustettu runsailla pronssi- ja kultakirjaimilla.
Hän kohotti tuhkanharmaita kasvojaan, ja hänen silmänsä säihkyivät voimatonta raivoa.
»Par la mort Dieu!» hän ärjyi käheästi. »Tästä saatte antaa minulle hyvitystä.»
»Jos ette vielä mielestänne ole saanut riittävästi hyvitystä, olen valmis sitä antamaan milloin vain tahdotte», vastasin kohteliaasti.
Ennenkuin ehdimme virkkaa mitään muuta, näin herra de Lavédanin lähestyvän meitä joutuisasti. Varakreivin otsa oli synkissä rypyissä, kuten olisi saattanut luulla, suuttumuksesta, mutta todellisuudessa pahoista aavistuksista, kuten minä aivan oikein arvasin.
Vaikkakin hän pelkäsi tapahtuman seurauksia ja St. Eustachen kostontoimenpiteitä — siitä huolimatta, että tämä oli poikanen — lausui hän kuitenkin peittelemättä ajatuksensa chevalierin käyttäytymisestä ja hänen minulta saamansa rangaistuksen sopivaisuudesta.
Sitten hän puhutteli palvelijoita tyyneen, tasaiseen tapaansa: »Anatole, on parasta, että käskette valjastaa vaunut herra chevalieria varten. En usko, että hän kykenee ratsastamaan kotiinsa.»
Anatole tirkisteli maassa viruvaa kalpeata nuorukaista, käänsi sitten pienet, kuihtuneet kasvonsa minuun päin ja virnisti erikoisen juhlallisesti. Herra de St. Eustache ei näkynyt olevan kovin suosittu.
Nojaten raskaasti erään lakeijan käsivarteen, lähti chevalier tuskallisesti pihalle, jossa hänelle parhaillaan laitettiin vaunuja kuntoon. Viimeisellä hetkellä hän kääntyi ja viittasi varakreiviä luokseen.
»Niin totta kuin Jumala elää, herra de Lavédan», hän vannoi, huohottaen raskaasti raivoissaan, »te saatte katkerasti katua sitä, että kävitte tänään puoltamaan tuota gascognelaista kerskailijaa. Muistakaa minua kumpikin, kun olette matkalla Toulouseen!»