Jokaisen ajattelevan ihmisen on silloin tällöin täytynyt johtua katkerasti ajattelemaan, kuinka äärimmäisen avuttomina me olemme kohtalon armoilla, sen kaikkien oikkujen heiteltävinä.
Jos herra de Marsac olisi suvainnut saapua Lavédaniin jonakin järkevänä vuorokauden aikana, olisin minä jo ollut matkalla Pariisiin vakaassa aikomuksessa tunnustaa tappioni ja maksaa vetoni. Yön mietittyäni, mikä yhä enemmän oli lujittanut päätöstäni menetellä siten, olin alkanut ajatella, että senjälkeen voisin palata Roxalannen luokse; silloin tosin olisin köyhä, mutta minun aikeitani ei ainakaan voitaisi epäillä.
Juuri ne aatokset lienevät pitäneet minua valveilla myöhään yöhön saakka, ja kenties senvuoksi oli herätessäni aamu jo pitkälle kulunut. Aurinko paistoi huoneeseeni, ja vuoteeni vieressä seisoi Anatole.
»Kuinka paljon kello on?» kysyin, nousten reippaasti istumaan.
»Yli kymmenen», vastasi hän jäykän moittivasti.
»Ja te olette antanut minun nukkua!» äkeilin.
»Emme juuri estä teitä mistään täällä Lavédanissa, vaikka olemmekin valveilla», murahti hän. »Ei ollut mitään syytä, miksi herran olisi pitänyt herätä.» Sitten hän ojensi minulle paperiarkin. »Herra Stanislas de Marsac oli täällä varhain tänä aamuna sisarensa kanssa. Hän jätti tämän kirjeen teille, monsieur.»
Ällistyksen ja pelon syrjäytti mielessäni pian huojennus, koska Anatolen sanoista saatoin päättää, että Marsac oli poistunut. Otin siitä huolimatta kirjeen hieman epäröiden ja kääntelin sitä käsissäni.
Vihdoinkin voin hengittää vapaasti. He olivat poissa, ja mitä vahinkoa he lienevätkin ennen lähtöään tehneet René de Lesperon-paran maineelle, nyt he ainakaan eivät enää olleet täällä paljastamassa minua vieraan nimen käyttäjäksi. Pyytäen mielessäni Lesperon-vainajan haamulta anteeksi sitä häpeää, jonka hänen nimelleen aiheutin, mursin tämän merkityksellisen kirjeen sinetin. Kuoressa oli muun muassa noin seitsemänkymmenenviiden sentimetrin pituinen lankasäie.
»Monsieur», luin, »missä hyvänsä satun teidät kohtaamaan, on velvollisuuteni surmata teidät.»