Alku oli lupaava, totta totisesti?
»Vain siitä syystä», jatkui kirje, »en ole halunnut joutua kanssanne vastakkain tänä aamuna. Aika on siksi levoton ja tämä maakunta siksi vaarallinen, ettei voida tehdä sellaista tekoa, joka saisi hallituksen sinetinvartijan huomion kiintymään Lavédaniin. Siitä, että olette vielä hengissä, saatte niin ollen kiittää herra varakreiviä kohtaan tuntemaani kunnioitusta sekä omaa alttiuttani sitä asiaa kohtaan, jota molemmat palvelemme. Olen matkalla Espanjaan etsiäkseni sieltä turvaa kuninkaan kostolta.
»Henkeni pelastaminen on velvollisuuteni yhtä paljon itseäni kuin asiaamme kohtaan. Mutta minulla on myöskin velvollisuuksia sisartani kohtaan, jota te olette kohdellut niin solvaavan kevytmielisesti, ja ne minä, jos Jumala suo, täytän ennen lähtöäni. Teidän kunniastanne, monsieur, emme välitä puhua sellaisista syistä, joita minun ei tarvitse kosketella, enkä siihen lainkaan vetoa. Mutta jos teissä on jäljellä rahtuakaan miehuutta, jollette ole yhtä kurja pelkuri kuin olette suuri konna, odotan teitä ylihuomenna mihin aikaan hyvänsä ennen puolta päivää Auberge de la Couronnessa Grénadessa. Siellä, monsieur, järjestämme välimme, jos se teille suinkin sopii. Että voisitte saapua sinne valmistuneena ja ettei tavattuamme tarvitsisi tuhlata aikaa, lähetän teille mitan miekkani pituudesta.»
Tällä tavoin päättyi tämä kiukkuinen, tulta huokuva kirje. Käänsin miettiväisenä sen kokoon ja sitten, kun päätökseni oli valmis, hypähdin vuoteesta ja pyysin Anatolea auttamaan itseäni pukeutumaan.
Tavatessani varakreivin pohti hän ankarasti, mitä Marsacin omituinen käyttäytyminen saattoi merkitä, ja huojennuksekseni näin, ettei ainakaan hän osannut keksiä siihen mitään syytä. Vastaukseksi kysymyksiin, joilla hän varsin luonnollisesti ahdisti minua, vakuutin hänelle, että kaikkeen oli syynä pelkkä väärinkäsitys, että herra de Marsac oli pyytänyt minua kohtaamaan häntä kahden päivän perästä Grénadessa ja että minä silloin epäilemättä voisin selvittää koko jutun.
Samalla lausuin valitteluni tämän tapahtuman johdosta, koska se pakotti minut viipymään vielä kaksi päivää rasittamassa varakreivin vieraanvaraisuutta. Siihen kaikkeen hän kuitenkin antoi odottamani vastauksen, huomauttaen lopuksi, että ainakin sillä hetkellä näytti siltä, kuin olisi chevalier de St. Eustache tyytynyt siihen, että oli saanut aikaan tämän selkkauksen minun ja Marsacin välillä.
Anatolen puheiden nojalla olin jo voinut päätellä, että Marsac oli ollut hyvin vaitelias. Mutta hänen sisarensa ja Roxalanne olivat keskustelleet keskenään, ja se seikka huoletti minua vakavasti. Naiset eivät tavallisesti sellaisissa oloissa ole yhtä pidättyviä kuin miehet, ja jos kohta neiti de Marsac ei kenties ollutkaan sananmukaisesti selittänyt, että minä olin hänen uskoton rakastajansa, ovat naiset kuitenkin vikkeliä panemaan merkille ja selittämään sellaisista syistä aiheutuneen hämmingin merkkejä, ja minä pelkäsin pahasti Roxalannen tulleen siihen johtopäätökseen, että olin valehdellut hänelle edellisenä iltana. Levottomin mielin menin sen vuoksi etsimään häntä ja löysin hänet linnan takana olevasta vanhasta puutarhasta.
Hän ei aluksi huomannut minun tuloani, joten minulla oli tilaisuus vähän aikaa tarkastella häntä; panin merkille, kuinka surullisilta hänen kasvonsa sivusta päin näyttivät ja kuinka raukeita hänen liikkeensä olivat. Tämä oli siis minun työtäni — minun ja herra de Chatelleraultin sekä niiden toisten iloisten herrasmiehien, jotka lähes kuukausi sitten olivat istuneet pöydässäni Pariisissa.
Liikahdin, ja sora narahti jalkani alla. Silloin hän kääntyi ja hätkähti nähdessään minun lähestyvän. Veri kohosi hänen kasvoihinsa, poistuen niistä seuraavana hetkenä ja jättäen ne entistä kalpeammiksi. Hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi aikonut poistua, mutta sitten hän näytti hillitsevän itsensä ja jäi hievahtamatta paikoilleen, odottaen ulkoisesti rauhallisena tuloani.
Mutta hänen silmänsä olivat toisaalle suunnatut, ja hänen rintansa nousi ja laski siksi rajusti, ettei se sopinut siihen välinpitämättömyyden naamioon, johon hän oli nopeasti verhoutunut.