»Tepä olette ollut kuhnustelija tänä aamuna, herra de Lesperon.» Ja hieman naurahtaen hän poikkesi tieltä taittamaan ruusun.
»Se on totta», myönsin typeränä; »nukuin kovin pitkään.»
»Surkuttelen teitä kovasti, sillä siten ette saanut nähdä neiti de
Marsacia. Onko teille jo kerrottu, että hän kävi täällä?»
»Kyllä, mademoiselle. Stanislas de Marsac oli jättänyt minulle kirjeen.»
»Olette epäilemättä pahoillanne siitä, ettette tavannut heitä», hän huomautti.
En ollut oivaltavinani hänen kysyvää äänensävyään. »Se on heidän syynsä. Heistä oli nähtävästi mieluisempaa karttaa minua.»
»Onko se ihmeteltävää?» kivahti hän, ja hänen kasvoillaan näkyi äkillinen suuttumuksen välähdys, jonka hän yhtä nopeasti hillitsi. Entiseen välinpitämättömään tapaansa hän jatkoi: »Te ette näytä häiriytyneen siitä, monsieur.»
»Päinvastoin, mademoiselle; olen hyvin harmissani.»
»Siitäkö, ettette nähnyt — kihlattuanne?» kysäisi hän; nyt hän ensi kerran loi minuun katseen, ja se oli terävä kuin tikari.
»Mademoiselle, en ole vannonut uskollisuutta ainoallekaan elävälle naiselle. Olen surkuteltavien asianhaarojen uhri. Oi, en voi puhua enempää! Nämä Marsacit rauhoitan helposti. Minun on kohdattava herra de Marsac Grénadessa ylihuomenna. Taskussani on kirje tältä elävältä säilältä; siinä hän ilmoittaa minulle suvaitsevansa silloin surmata minut. Mutta —»