»Toivon, että hän sen tekee, monsieur!» tokaisi Roxalanne niin rajusti, että minä mykistyin ja jätin lauseeni kesken. »Rukoilen Jumalaa, että hän sen tekee!» lisäsi hän. »Te ansaitsette sen paremmin kuin kukaan on milloinkaan sitä ansainnut!»
Hetkisen seisoin hänen sanojensa lamauttamana. Sitten sain äkillisen mielijohteen ja astuin hyvin lähelle häntä.
»Roxalanne», puhuin kuumeisesti, »te ette sitä toivo. Mitä olisi teidän elämänne, jos minä kuolisin? Te, lapsi, te rakastatte minua samoin kuin minä rakastan teitä.» Vedin häntä äkkiä puoleeni äärettömän hellästi, melkein kunnioittavasti. »Ettekö voi kallistaa korvaanne tämän rakkauden äänelle? Ettekö voi luottaa minuun vähääkään? Ettekö voi ajatella, että jos olisin aivan niin arvoton kuin te itsellenne uskottelette, tätä rakkautta ei voisi olla olemassa?»
»Sitä ei ole olemassa!» huudahti hän. »Te valehtelette, — kuten kaikessa muussakin. En rakasta teitä. Minä vihaan teitä. Dieu! Kuinka teitä vihaankaan!»
»Kuulkaa, Roxalanne!»
»En tahdo kuunnella! Olen nyt jo kuullut kylliksi loukkauksia.
Päästäkää minut!»
»Kyllä, mutta teidän pitää kuunnella sanojani. En ole René de Lesperon. Jos nämä Marsacit eivät olisi olleet niin äkkipikaisia ja hupakkoja, vaan olisivat odottaneet tavatakseen minut tänä aamuna, olisivat he sen teille ilmaisseet.»
Hän lakkasi hetkiseksi ponnistelemasta katsoakseen minua silmiin. Mutta sitten hän puhkesi ylenkatseelliseen nauruun ja alkoi rimpuilla entistä voimakkaammin.
»Mitä uusia valheita te minulle syötätte? Päästäkää minut! En tahdo kuulla enää mitään!»
»Taivas on todistajani, että olen puhunut teille silkkaa totuutta. Käsitän kyllä, kuinka järjettömältä se kuulostaa, ja osittain juuri sen vuoksi en ole siitä teille aikaisemmin puhunut. Mutta halveksumistanne en voi kestää. Se, että te pitäisitte minua valehtelijana, kun tunnustan teille rakkauteni —»