Hänen reutoilemisensa kävi niin rajuksi, että minun oli pakko hellittää otteeni. Mutta tein sen niin äkkiä, että hän heilahti tasapainostaan ja oli vähällä kaatua selälleen. Sitä estääkseen hän tarttui nuttuuni, joka oli lähtenyt auki meidän ponnistellessamme.
Seisoimme parin askeleen päässä toisistamme, ja hän silmäili minua kalpeana ja läähättäen suuttumuksesta. Hänen silmistään kuvastui murhaava ylenkatse, mutta kun katsoin häntä vakavasti, värähtämättä, loi hän vihdoin katseensa maahan. Kun hän taaskin katsoi ylös, väreili hänen huulillaan tyyni, mutta kuvaamattoman halveksiva hymy.
»Tahdotteko vannoa», hän virkkoi, »ettette ole René de Lesperon, että neiti de Marsac ei ole kihlattunne?»
»Kyllä — niin totta kuin toivon pääseväni taivaaseen!» vakuutin kiihkeästi.
Hän katseli minua, hymyillen edelleen pilkallista, halveksivaa hymyään.
»Olen kuullut sanottavan», hän lausui, »että suurimmat valehtelijat ovat aina kerkeimmät vannomaan.» Sitten hän jatkoi, kuohahtaen äkkiä vihasta ja inhosta: »Olette taitanut pudottaa jotakin, monsieur.» Hän osoitti sormellaan maahan. Odottamatta sen enempää hän pyörähti ympäri ja poistui luotani.
Jalkojeni juuressa oli, kasvot ylöspäin, se pienoiskuva, jonka Lesperon-rukka oli uskonut huostaani kuolinhetkellään. Se oli pudonnut taskustani ponnistellessani Roxalannen kanssa, enkä nyt enää lainkaan epäillyt, että muistokotelossa oleva kuva oli neiti de Marsacin.
IX
ÖINEN HÄLYTYS
Kun samana iltapäivänä palasin pitkältä kävelymatkalta — olin näet sellaisella surkuteltavalla tuulella, jolloin ihmisen on pakko olla liikkeessä — oli pihalla matkavaunut ikäänkuin valmiina lähtemään. Noustessani linnan portaita, jouduin vastakkain neiti de Lavédanin kanssa, joka laskeutui alaspäin. Vetäydyin syrjään, että hän pääsisi ohitseni, ja hän sivuutti minut, pitäen leukaansa ylhäällä ja vetäen hamettaan lähemmäksi itseään, ettei se koskettaisi minua.