Sillä hetkellä valtasi minut lohduton, tuskaisa tunne, jota minun on vaikea kuvata. Minusta tuntui siltä, kuin hän olisi poistunut elämästäni iäksi, kuin en koskaan enää kykenisi sovittamaan häntä niin, että hän palaisi kaiken sen jälkeen, mitä sinä aamuna oli välillämme tapahtunut.
Voi sentään! Kaikki oli mennyttä. Peli oli lopussa, ja minä olin hoitanut siinä oman osani narrimaisen huonosti. Yksi tehtävä oli minulla vielä jäljellä — minun oli kohdattava Marsac Grénadessa ja puhdistettava Lesperon-raukan muisto. Mitä sen jälkeen tapahtuisi, siitä välitin vähät. Selvitettyäni asiani Chatelleraultin kanssa, olisin köyhtynyt mies, ja Marcel de St. Pol de Bardelys, Ranskan hovin taivaalla säihkynyt kirkas tähti, himmenisi äkkiä, sammuisi iäksi. Mutta se ei merkinnyt minulle paljoa silloin. Olin menettänyt kaikki, mitä olisin pitänyt arvossa — kaikki, mikä olisi voinut antaa uutta makua väsyneen, kyllästyneen miehen elämään.
Myöhemmin samana päivänä mainitsi varakreivi minulle, että liikkeellä oli huhu, jonka mukaan markiisi de Bardelys oli kuollut. Kysyin välinpitämättömästi, kuinka sellainen huhu oli syntynyt, ja hän kertoi minulle, että herra de Bardelysin palvelijat olivat tunteneet isäntänsä omaksi erään ratsastajattoman hevosen, jonka talonpojat olivat ottaneet kiinni muutamia päiviä sitten ja että luultiin jonkun onnettomuuden kohdanneen häntä, koska häntä ei ollut kuulunut eikä näkynyt kahteen viikkoon. Ei edes tämä tieto kyennyt herättämään mielenkiintoani. Luulkoot ihmiset minua kuolleeksi, jos haluavat. Sellainen mies, jonka kärsimykset ovat pahemmat kuin kuolema, ei paljoa välitä siitä, että häntä pidetään kuolleena.
Seuraava päivä kului ilman mitään erikoista. Neiti de Lavédan oli yhäti poissa, ja minua olisi haluttanut tiedustaa varakreiviltä, missä hän oli, mutta varsin luonnollisista syistä emmin enkä udellut.
Seuraavana aamuna minun piti lähteä Lavédanista. Sinä iltana vaivuin uneen juhlallisesti haaveillen, että kohtalo olisi minua kohtaan sääliväinen ja ratkaisisi kauniisti pulman siitä, mitä minun olisi tulevaisuudessa tehtävä, jollen enää koskaan heräisi.
Sallimus oli kuitenkin päättänyt, että minut herätettiin jälleen, juuri kun yön huntu kohosi ja aamunkoiton kylmä henkäys tuntui maanpinnalla. Kuului äänekästä koputusta Lavédanin portilta, sekavia ääniä, jalkojen töminää, ovien aukomista ja sulkemista linnan sisältä.
Huoneeni ovelle naputettiin, ja kun menin aukaisemaan, seisoi varakreivi kynnyksellä, yönuttu paidan verhona ja sytytetty vahakynttilä kädessä.
»Portilla on ratsumiehiä!» hän huudahti, astuen sisään. »Tuo St.
Eustache-koira on jo aloittanut työnsä!»
Ennenkuin ehdin vastata, lennähti ovi selkosen selälleen, ja huoneeseen syöksähti varakreivitär, yömyssy päässään ja hätäisesti puettu puku yllään, näyttäen todelliselta mégereltä tuossa rumentavassa déshabilléssa.
»Katsos nyt», hän kirkui miehelleen, ja hänen narisevassa äänessään oli moittiva sävy — »mihin ahdinkoon olet meidät saattanut!»