»Miksi ette virka mitään, monsieur?»
»Helas, mademoiselle, minä en voi tehdä mitään. Olin pelännyt, että asianlaita oli niin; ja kysyessäni sitä toivoin olleeni väärässä.»
»Entä hän, monsieur?» tuskaili Roxalanne. »Miten hänen käy?»
»Uskokaa minua, mademoiselle, jos se olisi vallassani, niin pelastaisin hänet, olisipa hän vaikka kuinka syyllinen, vain säästääkseni teiltä surun.»
Hän puhui hellän valittavasti, julkea teeskentelijä!
»Oi, ei, ei!» huusi neito, ja hänen äänestään huokui kauhua ja epätoivoa. »Ettehän tarkoita, että —» Hän keskeytti lauseensa äkkiä; ja hetkisen jälkeen lopetti kreivi sen hänen puolestaan.
»Tarkoitan, mademoiselle, että tämän Lesperonin täytyy kuolla.»
»Onko päätöksenne aivan peruuttamaton, monsieur? Jos teissä on vähänkin säälintuntoa, niin sallikaa minun ainakin itkien rukoilla armoa kuninkaalta!»
»Se ei hyödyttäisi teitä ensinkään. Kuten jo sanoin, Languedocin kapinoitsijat ovat minun käsissäni.» Hän pysähtyi ikäänkuin antaakseen noiden sanojen hyvästi syöpyä neidon tajuntaan ja jatkoi sitten: »Jos toimittaisin hänet vapaalle jalalle, mademoiselle, jos hankkisin hänet tänä yönä pois vankilasta, lahjoen hänen vartijansa vaikenemaan ja ottaen häneltä valan, että hän heti poistuu Ranskasta eikä kavalla minua, tekisin itseni syypääksi valtiopetokseen. Vain sillä tavoin voisi se tapahtua, ja käsitättehän, mademoiselle, että niin menetellen panen oman kaulani vaaraan.»
Hänen sanoissaan oli lausumaton sivumaku — hieno viittaus, että hänet voitaisiin lahjoa tekemään kaikki se, josta hän näin hämärästi puheli.