»Ymmärrän, monsieur», vastasi Roxalanne nyyhkyttäen, »että se on liian paljon voidakseni sitä pyytää.»
»Se olisi paljon, mademoiselle», selitti kreivi nopeasti, ja nyt hänen äänensä oli hillitty ja värisi omituisesti. »Mutta ei mikään, mitä teidän huulenne minulta pyytävät ja mitä kuolevaisen vallassa on tehdä, ole liian paljon!»
»Mitä tarkoitatte?» huudahti Roxalanne, pidättäen henkeään. Oliko hän arvannut — kuten minä näkemättä hänen kasvojaan olin arvannut — mitä sitten seurasi? Kurkkuani alkoi kouristaa. Puristin käteni nyrkkiin ja ponnistauduin rauhalliseksi kuullakseni, että olin arvannut oikein.
»Kaksi kuukautta sitten», virkkoi Chatellerault, »matkustin Lavédaniin, kuten muistanette. Näin teidät, mademoiselle — tosin vain lyhyen hetken aikana — ja siitä lähtien en ole nähnyt mitään muuta kuin teidät.» Hänen äänensä kävi hieman hiljaisemmaksi, ja intohimo pani sen värähtelemään. Myöskin Roxalanne huomasi sen, sillä tuolin narahdus ilmaisi minulle, että hän nousi Pystyyn.
»Ei nyt, monsieur — ei nyt!» hän esteli. »Nyt ei ole oikea aika. Pyydän teitä ajattelemaan suruani.»
»Sen teen, mademoiselle, ja kunnioitan murhettanne, Ja uskokaa minua, otan siihen osaa kaikesta sydämestäni. Mutta nyt on oikea aika, ja jos tämän miehen asia on teidän sydämenasianne, niin te kuuntelette minua loppuun saakka.»
»Monsieur, rukoilen teitä —»
»Kuulkaa minua loppuun asti!» kivahti kreivi. Sitten hän puhui edelleen tyynemmin. »Nykyisin te rakastatte tätä herra de Lesperonia —»
»Rakastan häntä aina! Aina, monsieur!»
»Malttakaa, malttakaa!» huudahti toinen, joutuen hämminkiin keskeytyksen tähden. »Jos hän eläisi ja te menisitte avioliittoon hänen kanssaan ja olisitte joka päivä hänen seurassaan, niin en ollenkaan epäilisi rakkautenne kestämistä. Mutta jos hän kuolisi tai jos hän joutuisi maanpakoon ettekä te enää häntä näkisi, niin surisitte häntä vähän aikaa ja sitten — helas! se on miesten ja naisten tapa — aika parantaisi ensin surunne, sitten sydämenne.»