Pudistin päätäni.
»Olen siksi kunnian mies, että valitsen ne, joiden kanssa mittelen miekkoja. Jätän teidät odottamaan hänen majesteettinsa rangaistusta; hänen pyövelinsä ei liene niin tarkkatuntoinen kuin minä. Ei, monsieur, sanalla sanoen, en luule voivani taistella kanssanne.»
Hänen kasvonsa kävivät hieman kalpeammiksi. Ne muuttuivat harmaiksi. Hän puri hammasta, ja hänen silmänsä mulkoilivat pahemmin kuin milloinkaan. Hetkisen hän seisoi siinä, silmäillen minua. Sitten hän astahti askeleen lähemmäksi ja sähisi:
»Ette luule voivanne taistella kanssani, niinkö? Ette luule! Pardieu! Miten saan teidät muuttamaan mieltänne? Sanasolvaukset eivät näy teihin pystyvän. Arvelette, ettei rohkeuttanne voida mitenkään epäillä, Koska te muutamia vuosia sitten onnellisen sattuman avulla surmasitte La Vertoilen ja pääsitte siitä maineeseen.» Ylettömässä raivossaan hän läähätti raskaasti, ikäänkuin liian painavaa taakkaa kantava mies. »Olette siitä pitäen elänyt tuon sattuman teille suomasta arvosta. Katsotaanpas, voitteko siitä kuollakin, herra de Bardelys.» Kumartuen eteenpäin hän iski minua rintaan niin äkkiä ja voimakkaasti — hän oli tavattoman väkevä — että olisin kaatunut, jollei La Fosse olisi ottanut minua syliinsä.
»Tappakaa hänet!» lepersi tämä klassillisuutta haaveileva hupakko.
»Olkaa Theseuksena tälle Marathonin härälle!»
Chatellerault astahti taaksepäin, vei kädet lanteille, kallisti päätään oikealle ja jäi odottamaan kasvoillaan loukkaavan julkea virnistys.
»Riittääkö se muuttamaan päätöksenne?» hän ärähti
»Suostun taisteluun», vastasin, kun voin jälleen hengittää. »Mutta sen vannon, etten auta teitä livistämään pyövelin käsistä.»
Hän nauroi koleasti.
»Enkö minä sitä tiedä?» hän pilkkasi. »Kuinka voisi teidän kuolemanne auttaa minua selviytymään? Tulkaa, messieurs, sortons! Heti paikalla!