»Minulla oli taisteltaessa kokonaan toisenlainen ajatus», vastasin, »kuin herra de Chatelleraultilla näkyy olleen. Hän pakotti minut antamaan näytteen rohkeudestani. Sen olen nyt tehnyt; enempään en suostu. Lisäksi alkaa, kuten herra de Chatellerault varmasti itsekin huomaa, olla varsin hämärä, ja muutamien minuuttien kuluttua on liian pimeä miekkailua varten.»
»Muutamien minuuttien kuluttua ei sitä tarvitakaan», kuusi
Chatellerault säästääkseen aikaa. Hän oli korskea loppuun asti.
»Tuolta, monsieur, tulee joka tapauksessa miehiä, jotka ratkaisevat tämän kysymyksen.» Osoitin majatalon ovelle päin.
Minun puhuessani astui pihalle isäntä upseerin ja kuuden sotilaan seuraamana. Nämä eivät olleet tavallisia järjestyksen valvojia, vaan henkivartioston muskettisotureita, ja heti heidät nähtyäni arvasin, etteivät he olleet tulleet keskeyttämään kaksintaistelua, vaan vangitsemaan äskeistä vastustajaani paljoa raskaamman syytöksen nojalla.
Upseeri meni suoraan Chatelleraultin luokse.
»Kuninkaan nimessä, herra kreivi», hän lausui, »vaadin miekkanne.»
Chatellerault seisoi hetkisen pää painuksissa, unohtaen kenties sieluntuskassaan käsivartensa pakotuksen. Sitten hän ojensihe äkkiä ja katsoi upseeria suoraan silmiin ylpeän, puolittain pilkallisen näköisenä.
»Haluatteko miekkani, monsieur?» hän kysäisi.
Muskettisoturi kumarsi kunnioittavasti.
»St. Eustache, tahdotteko olla hyvä ja antaa sen minulle?»