— Rakkaus ja aina vain rakkaus! huudahti Elvi hieman kiivaasti. — Niinkuin ei tässä maailmassa olisi mitään muita elinehtoja naisille kuin vain tuo iankaikkinen erotiikka! Pitäähän ihmisillä olla hiukan älyllistä elämääkin eikä vain pelkkä aistillinen puoli.
Luutnantti Launo huomasi keskustelun liukuneen vaaralliselle alalle ja yritti siksi johtaa sen uusille urille.
— Olen varmastikin kerran maailmassa tavannut tuon teidän Kyllevi-serkkunne, hän, sanoi. — Muistan erään kesäillan teillä Rantakartanossa noin viisi tai kuusi vuotta sitten. Olin silloin eräällä polkupyörämatkallani poikennut teille. Teillä oli juuri silloin sukulaisia vieraina. Heillä oli mukanaan noin kaksitoistavuotias punapukuinen tyttö, joka näytti olevan hyvin innostunut pyörääni. Ja kerran, kun käänsin selkäni, oli pyörä yht'äkkiä kadonnut. Kaukana maantiellä vain näin vilaukselta jotakin punaista, joka meni ankaraa vauhtia ahdetta alas, teki yhtäkkiä kuperkeikan ja — makasi ojassa.
Nisse nauroi täyttä kurkkua.
— Tuo oli kyllä täysin kyllevimäistä, myönsi hän.
Launo jatkoi:
— Kun ehätin apuun, oli tyttö jo omin neuvoin ruvennut kömpimään ylös ojasta, ja muistan panneeni merkille, miten hän ei tavallisten nuorten tyttöjen tapaan surrut pilaantunutta punaista pukuaan tai kuperkeikan aiheuttamia vammoja, jotka epäilemättä olivat sangen tuntuvia — sanoi vain puolittain itkunsekaisella, puolittain riemuitsevalla äänellä jotenkin tähän tapaan: »Minulla oli sentään hiivatin hyvä vauhti, eikö ollutkin? Ja saamari soikoon, ellei tuota kirottua ahdetta olisi ollut, niin…»
— Ja polkupyöräsi? kysyi aina käytännöllinen Nisse.
— Pyörä! Se oli luonnollisesti alkutekijöissään. Oi, hyvää iltaa, rouva
Lackson!
Luutnantti Launo nousi seisomaan ja kumarsi.