— Vakuutan sinulle, Elvi, että Nissen ryövärijutut väkipakolla laahaamisesta ynnä muista minun upseerinarvoani alentavista seikoista eivät ole vähimmässäkään yhteydessä puhtaan totuuden kanssa. Olin juuri tulossa tänne, kun tapasin Nissen Kämpin kulmassa, vaikkakin tulin hieman epäröivin mielin — sinähän, Elvi, muistaakseni eilen oopperassa sanoit, että sinulla on paljon vihkoja korjattavana tänään.
— Kyllä minä ne vielä ennätän, sanoi Elvi huolettomasti. — Odotamme sitäpaitsi muitakin vieraita tänä iltana.
— Niin, sehän on totta, sanoi Nisse. — Eikö tuo meidän serkkutyttömme Joutsenlahdesta ole vielä saapunutkaan? Sitä Kylleviä katselemaan minä tämän luutnantin tänne oikeastaan töinkin.
— Maire on häntä juuri asemalta hakemassa. Heidän pitäisi olla täällä tuossa tuokiossa.
— Elleivät haljuile jossain pitkin katuja. Sellaisesta rasavillistä kuin Kyllevi ei voi koskaan olla aivan varma, sanoi Nisse.
— Kyllevi on tosin aina ollut tavattoman lapsellinen, myönsi Elvi. — Mutta siitä on jo sentään toista vuotta kun me hänet viimeksi näimme, hän on siis tällä ajalla jo voinut paljon muuttua parempaan päin.
— Hän on täydellinen pyryharakka, intti Nisse. — Täysiverinen ingénue. Ja sellaiset eivät kehity asteittain ja verkalleen, niinkuin me muut kuolevaiset, vaan he ovat ja pysyvät samanlaisina västäräkkeinä siksi kunnes se suuri rakkaus saapuu heidän elämäänsä ja herättää heidät kuin yhdellä iskulla.
Elviä nauratti:
— Rakas Nisse, säästä meitä tehdastuoteteorioiltasi!
— Etkö sinä tunne kaikkia romaanien ja teatterikappaleiden pikkuhupakoita? Mikä heidät kehittää tytönletukasta naiseksi, ellei rakkaus…