Nisse Lackson naurahti.
— Elvi nähtävästi on ottanut elämäntehtäväkseen pitää äidillistä huolta sinusta, Veikko-Ilmari. Rasittuneen näköinen! Sinä tietysti olet ollut hummaamassa koko viime yön, vai mitä?
Luutnantti Launo pudisti päätään ja hymyili.
— Minulla on todellakin ollut sangen paljon kansliatöitä viime aikoina, sanoi hän.
Nisse meni saliin ja sytytti lamput.
— Käykää sisälle istumaan, älkää huoliko eteisessä flörttailla.
Hän istuutui mukavasti nojatuoliin ja tarjosi savukkeen luutnantti
Launolle.
— Paljon työtä, mukamas, venytteli Nisse hieman epäilevään äänensävyyn. — Noo, ehkäpä. Sellainen jöröjukka hän joka tapauksessa on, että meille hän ei tule ellei tuoteta. Niinpä niin, Elviseni, ettäs nytkin saat ilahuttaa sieluasi hänen rakkaalla persoonallaan, siitä saat yksinomaan kiittää jaloa ja uskollista velimiestäsi, joka sattumalta tapasi hänet Espiksellä ja melkeinpä väkipakolla laahasi hänet tänne ylös.
— Kiitos ja kunnia sinulle siitä, veliveikkoseni, sanoi Elvi.
Luutnantti Launo oli koomillisen onnettoman näköinen.