Vihkojen vieressä pöydällä oli Elinor Glynin romaani puolittain aukileikattuna, ja Elvi Lacksonin himoitseva katse eksyi silloin tällöin sen korealle kansilehdelle. Hän torjui kuitenkin vakaasti kaikki »The Great Momentin» viekoitukset ja tarttui seuraavaan vihkoon.
Silloin hän kuuli ulko-oven käyvän ja eteisestä vilkasta puhelua.
Toinen ääni oli hänen veljensä Nissen, ja toinen…?
Hän nousi äkkiä ja meni ovelle kurkistamaan.
— Veikko-Ilmari! Hyvää ehtoota. Kas kun sinäkin kerran muistat meidän olemassaoloamme!
Luutnantti Launo kumarsi ja suuteli hänen kättään.
— Hyvää iltaa, Elvi. En suinkaan vain tule häiritsemään työtäsi?
Veikko-Ilmari Launo oli hyvin hienokäytöksinen ja hillitty nuori mies. Hänen somat, säännölliset kasvonsa ilmaisivat tyyneyttä ja mielenmalttia, hänen siniset silmänsä olivat uskolliset ja syvät. Hänen pehmeä suunsa teki tuntehikkaan ja hieman lapsellisen vaikutuksen.
— Tulit juuri sopivaan aikaan, sanoi Elvi Lackson. — Aloin juuri kyllästyä ranskan vihkoihin.
Hän katseli luutnanttia tutkivasti:
— Mutta sinä näytät kovasti kalpealta, Veikko-Ilmari. Olet varmasti taas työskennellyt liikaa.