— Hyvää iltaa, luutnantti. Hauskaa että ette unohda meitä.
Hovineuvoksetar Lackson oli ilmestynyt ruokasalin ovelle ja soi kaikkein ystävällisimmän maailmannaisen hymyilynsä luutnantille, joka oli hänen kuten hänen vanhemman tyttärensäkin erikoinen suosikki.
Rouva Lackson oli hyvin komea ja tumma nainen, ei vielä viittäkymmentä täyttänyt, mutta paljon nuoremman näköinen. Hän oli entinen kaunotar, sen saattoi hänestä varsin hyvin vieläkin huomata. Hän näytti yhä varsin nuorekkaalta ja hyvin säilyneeltä — hän oli »kuin tytärtensä vanhempi sisar», sanoivat luonnollisesti kaikki ne herrat, jotka tahtoivat häntä mairitella, ja sellaisia herroja oli hänellä vielä oikein paljon.
Nyt hän istuutui sohvalle plastillisen kauniiseen asentoon, järjesteli tulipunaisen liinansa mustan silkkipukunsa yli ja varoi samalla että hänen kasvoillensa lankesi edullinen valaistus kirjavan silkkipäällystimen himmentämästä lattialampusta. Hän huokasi hieman ja rupesi tietysti heti keskustelemaan voinnistaan.
— Minulla on tänään ollut niin hirveä päänsärky, oi, ette osaa aavistaa, luutnantti, miten hirveä!
Hän loi kauniit, tumman surumieliset silmänsä Launoon, ja hänen äänensä vetosi toisen myötätuntoon.
— Kaikki muutokset elämässäni hermostuttavat minua, jatkoi hän, — Ja nyt me juuri odotamme miesvainajani sisarentytärtä tänne maalta.
— Niin, äitihän on aina niin konservatiivinen, pisti Nisse väliin.
— Kyllevi Selin, tunnetteko te hänet, herra Launo?
Veikko-Ilmari katseli hymyillen Elviä ja Nisseä.