— Juoksit? kysyi Nisse ivallisesti.
— Niin juuri, juoksin, enkä välittänyt ylioppilasarvostani mitään, vaikka ihmiset kuinka olisivat tuijottaneet. Ihan maratonia painelin pitkin Hakasalmenkatua. Ja siellä tuli meidän inspehtori professori Dahlius rouvineen vastaankin, mutta minä vain juoksin.
— No, mutta ajattelisit nyt sentään vähän…
Elvin kulmakarvat ilmaisivat paheksumista, ja hänen äänensä oli nuhteleva.
Mutta Maire ei jäänyt vastausta vaille:
— Ajattele itse, kun sinulla on kova kiire. Juoksithan sinä itsekin, niin kolmen laudatuurin maisteri kuin oletkin, tässä yhtenä päivänä ulos kadulle niin että hameet hulmusivat, kun näit akkunasta Veikko-Ilmarin kulkevan ohitse poikkeamatta meille.
— Vaiti! komensi Elvi.
Mutta Veikko-Ilmari hymyili ja kääntyi äkkiä Elvin puoleen:
— Todellako?
Elvi punastui hieman.