— Niin. Liitelin ilmassa. Olen ilmailuluutnantti.
Veikko-Ilmari odotti nautinnolla tiedonantonsa aikaansaamaa vaikutusta.
Ja se ylitti hänen rohkeimmatkin odotuksensa.
Kyllevi tuijotti nimittäin häntä ensin vähän aikaa, ja sitten — hyppäsi suoraa päätä hänen kaulaansa!
— Voi nyt Luojan lykky! Minä siis tunnen lentäjäluutnantin!
Samassa ilmestyi hovineuvoksetar eteisen ovelle ja Elvi ruokasalin ovelle. He jäivät kumpikin hämmästyksestä sanattomina katselemaan kuvaelmaa.
Kyllevi ei huomannut mitään, mutta Veikko-Ilmari luonnollisesti punastui korviaan myöten ja koetti irroittaa Kyllevin kädet kaulastaan.
— Heleijaa! sanoi Kyllevi vielä.
Mutta sitten hän äkkiä huomasi.
— Kas täti. Hyvää iltaa, täti, huusi hän kadottamatta mielenmalttiaan ja juoksi syleilemään rouva Lacksonia. — Terveisiä Joutsenlahdesta.
— Hyvää iltaa, lapseni. Hyvä, että löysit tänne. Jaha, herrasväki näkyy jo tehneen tuttavuutta.