Hovineuvoksettaren ääni vaikutti hieman happamelta, ja hän kääntyi jäykästi Veikko-Ilmarin puoleen.
— Suokaa anteeksi, luutnantti Launo, hän on niin lapsi vielä…
— Ei, se ei ole totta, en minä enää mikään kakara ole! Ai jes sentään, olenkohan minä ehkä taas käyttäytynyt sopimattomasti? Isäkin sanoo minua aina silloin lapseksi, kun minä olen käyttäytynyt sopimattomasti.
— Oi, ei mitään, rouva Lackson, minä vakuutan, sanoi Veikko-Ilmari. —
Syy oli kokonaan minun puolellani, minä vain yllytin neitiä tässä.
— Ohoo, huusi Kyllevi. — Älkää te yhtään ruvetko uhrilampaaksi! Minä otan kyllä tämänkin syyn päälleni. Täällä niitä on entisiäkin.
Nyt tuli Elvikin esille ruokasalin ovesta.
— Sinä et ole todellakaan yhtään muuttunut, Kyllevi! sanoi hän kuivasti. — Terve tuloa Helsinkiin muuten.
Elvin perästä tuli Maire, joka oli saanut kuivat vaatteet ylleen.
— Kyllevi, hei! sanoi hän. — Missä sinä lapsikulta olet honglannut näin kauan?
— Niin, kysykää sitä, kun ei kukaan ollut asemalla vastassa, sanoi
Kyllevi.