— Maire, senkin tomppeli, luonnollisesti myöhästyi. Sanoi tulleensa vain muutaman minuutin junan tulon jälkeen. Sinulla arvatenkaan ei ollut malttia odottaa, sanoi Elvi.
— Hittoako minä siellä sateessa olisin jurottanut. Oli siellä junassa muuten muuan lääketieteen kandidaattikin, joka olisi mielellään tullut minua saattamaan, mutta kun hänen mammansa tai tanttansa, mikä lie ollut, oli häntä asemasillalla vastassa, niin minä sanoin, että menköön vaan, kai minä yksinkin osaan.
— Lääketieteen kandidaatti? kysyi Maire uteliaana. — Tutustuitko sinä häneen junassa? Mikä hänen nimensä oli?
— Jukolauta, sitä minä en yhtään muistanut kysyä, sanoi Kyllevi. — Nätti poju se joka tapauksessa oli, ja minä lupasin mennä sen kanssa leffandeen, jahka seuraavan kerran tavataan.
— Eläviin kuviin vieraan herran kanssa! Ei mutta Kyllevi.
Rouva Lackson oli kauhuissaan.
— Mitä pahaa siinä muka olisi? Ei suinkaan hän minua syö. No niin, nyt hän ainakin meni matkoihinsa sen tantan kanssa, ja kun minä olin siellä asemalla aikani odotellut, otin kapsäkkini toiseen käteen ja omenakorin toiseen ja lähdin luikkimaan… Ai, olin ihan unohtaa, tädille lähetettiin korillinen Joutsenlahden omenia, oikein hyviä, siitä isosta puusta, joka on salin ikkunan alla. Ne ovat korissa tuolla tampuurissa, jassoo, näkyy niitä pari täällä lattiallakin olevan…
— Kiitos, lapsukaiseni, sanoi rouva Lackson, nyt jo ystävällisemmin. —
Ja tätä kamalaa koppaako sinä olet kantanut koko kaupungin läpi?
— Luonnollisesti, kun minulla se kerran oli mukana vaunussa, niin että sain eväitä siitä matkalla. Sen lääketieteen kandidaatin kanssa jo söimme aika lailla.
— Sinä siis muistit osoitteemme? kysyi Elvi.